Tykkäsin jo lapsena ja nuorena eläimistä.
Meillä oli nimikkölehmät navetassa, minulla mm Omena, ruskea valkopisamainen.
Navettatöitä emme tarvinneet tehdä kuin poikkeustilanteissa esim.
äitienpäivänä menimme isän kaveriksi navettaan ja annoimme äidin jäädä sisälle.
Joskus vanhempana lomitimme vanhempiamme naapurin vanhan emännän valvonnassa,
jolloin vanhempamme pääsivät käymään kaukaisemmissa sukulaisissa.
Joskus kävi niinkin, että aamuyön puolella tulin kotiin "tansseista" ja viideltä piti nousta navettaan.
Mutta voi että ne kauniit usvaiset kesäaamut ja lehmien haku pellolta!
Kissoja meillä oli aina. Yhden opetin syömään aamupuuroa sylissäni istuen,
pieni teevati pöydän reunalla ja oma isompi lautaseni vieressä.
Vasta vanhempana osasin ihmetellä, miksi naapurin kissa sai aina monta pentua
ja meidän kissa vain yhden.
Kanejakin oli kesäisin ulkona häkissä, talvella vapaana tallissa.
Tarinan mukaan viimeinen iso lihava kani kävi välillä syömässä jauholaarissa
ja kuoli säikähdykseen koiran päästyä navettaan.
Talvisin teimme hiihtoretkiä eväiden kanssa naapurin lasten kanssa.
Naapurissa oli minun ikäiseni poika, kävimme koulua eka luokasta ylioppilaaksi asti
samalla luokalla, olimme kuin veli ja sisar. Pänttäsimme ruotsiakin hänen opettajatätinsä avustuksella yhdessä kirjoituksiin. Eka lukiovuonna päätin, että en halua jatkaa lukiossa ja hankn ruotsin ehdot.
Siskoni pääsi kuitenkin sitten keväällä ylioppilaaksi ja kilpailuhenkeni nousi,
kyllä minäkin. Luin ehdot ja lopulta sitten kirjoitin ruotsista melkein "ällän".
Hiihtoa, pyöräilyä, uintia, onkimista, kirjojen lukemista, käsitöitä,
ei minulla sen kummempia harrastuksia ollut.
Koulukaveritkin asuivat ympäri kuntaa ja heitä näki vain koulussa.
Jääkiekko-otteluita käytiin kyllä seuraamassa lähikunnissakin.
Ulkojäillä varpaat jäässä siskoni kaveriporukan mukana.
Koulussa oli joskus "hippoja" ja niihin pääsin.
Olihan se jännää tanssia hitaita jonkun pojan kanssa. Ujosti.
Rippikoulun käytyä sai luvan lähteä viikonloppuisin läheiselle tanssilavalle.
Aluksi joka toinen lauantai ja sitten tarpeeksi kinuttua joka lauantai,
talvisin kuitenkin harvemmin ja naapurikunnan tanssipaikkoihin, jos sai kyydin.
Ei siellä oikeastaan tanssittu, vietettin aikaa muiden nuorten kanssa
kuunnellen musiikkia. Huviniemi oli alueella tosi suosittu,
parhaimmillaan sinne ajoi lähes kymmenen tilauslinja-autoa Savonlinnasta, Kerimäeltä,
Parikkalasta ja Simpeleeltä. Esiintyjinäkin oli sen hetken huiput Hurriganesista alkaen.
Siellä näki muitakin kuin oman koulun oppilaita toukokuusta elokuulle.
Tulihan sitä alkoholiakin alaikäisenä nautittua, kerran jopa sairaalareissun verran.
Olin ujo enkä muuten uskaltanut lähestyä muita, rohkeutta olevinaan tarvitsin.
Kavereita oli oman ja naapurikylän nuoriso sekä muutama koulukaveri.
Paras kaverini oli oppikoulun eka luokalla tapaamani tyttö.
Harmi, että lukion jälkeen tiemme erosivat. Muutamia kirjeitä kirjoiteltiin vielä
opiskeluaikoina, mutta ehkä se yhteydenpito oli silloin hankalampaa ja aikaa vievää,
että se sitten jäi. Lapsuus- ja nuoruusajoilta minulla ei olekaan ketään ystävää enää.
Omatekoinen tausta ylioppilaskuvausta varten.
Oppikoulu meni ihan keskinkertaisesti. Luokkakoot oli isoja, oppikoulun
kolmannella luokalla jopa 45 oppilasta. Tietysti luokalla oli myös niitä vilkkaita,
kaikkea tekemistä keksiviä poikia, jotka tekivät opettajille kepposia. Rauhatonta siis.
Itse pidin historiasta, uskonnosta, matematiikasta, äidinkielestä.
Kielistä en pitänyt, koska en osaa niitä lausua kunnolla.
Meidän ikäluokka olikin vasta ensimmäinen, joka joutui kirjoittamaan
monimuotokokeen ja kuullun ymmärtämisen.
Sitä harjoiteltiin yhdestä luokan edessä olevasta kasettisoittimesta kuunnellen.
Matikka on ollut aina helppoa. Kävinkin ns. pitkän matikan linjan lukiossa,
numeron ollessa aina 9.
Lukioon olisin halunnut toiselle paikkakunnalle kuten siskoni,
mutta pahaksi onnekseni kuntaamme perustettiin lukio juuri silloin
ja tietenkin se tuli halvemmaksi. Sinne siis oli pakko mennä.
Pikkuserkkuni sisko asui Imatralla ja mehän päätettiin sitten mennä Imatran ajoihin.
Kävin siellä toisenkin kerran siskoni ja hänen poikakaverinsa ja kaveriporukan kanssa.
Moottoripyöristä (ja niiden kuskeista) tykkäsin muutenkin.
Voi sitä vauhdin hurmaa. Ei silloin pelottanut.
Matkustamaan pääsin lähinnä päiväretkillä lähiseudulla.
Pari kertaa pääsin Helsinkiinkin, kummitätini luona käymään ja
naapurin tytön kanssa hänen serkkunsa luona vierailemaan.
Kesät meni maatilan töissä, vasta lukion toisena kesänä sain mennä ns. vieraalle töihin.
Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli postinjakajan sijaisena, pyörällä polkien
sekä leikkikentän hoitajana. 17-vuotiaana olin kahdelle nuoremmalle ohjaajalle
opastajana sekä ison lapsilauman vahtijana. Nyt hirvittäisi.
Lukion jälkeen heti huhtikuussa pääsin kunnan virastoon töihin.
Koska en tiennyt minne haluaisin opiskelemaan, niin jäinkin sitten välivuodeksi
sijaistamaan toimistovirkailijan äitiyslomaa.
Sekä lukion aloittaminen että ylioppilaaksi pääsymme noteerattiin alueen
lehdissä runsaasti. Punkaharjun kunta lahjoitti meille ylioppilaslakitkin.
Ensimmäinen vuosi käytiin vielä oppikoulun tai silloisen kunnallisen keskikoulun
kanssa samoissa tiloissa, sitten valmistui viereen lukiorakennus.
Koska meillä ei ollut mitään perinteitä, niin en ole esim. tanssinut vanhojen tansseja,
penkkarit kyllä vietettiin.
Viime vuonna ylioppilaaksi pääsystäni tuli 40 vuotta ja lukio lakkautettiin.
En oikein koskaan ole tiennyt mikä minusta tulee isona.
Lukion aikaan ja sen jälkeenkin olin liian lapsellinen ymmärtämään
opiskelun merkitystä. Kotona korostettiin ammatin hankkimista yleistasolla.
Lukiotakin kävin, kun oli "pakko",
en siksi että olisin ymmärtänyt siitä olevan hyötyä tulevaisuudessa.
Ei lukion käynnistä nyt toisaalta hyötyä ollutkaan,
opistotasoisen tutkinnon suoritin lopulta. Yleissivistystä lukio ehkä lisäsi ja
antoi aikaa kasvaa. Jos ammattikorkeakoulut olisivat jo silloin olleet olemassa,
niin uskoisin, että olisin käynyt sellaisen.
Pyrin minä yliopistoonkin, mutten tainnut edes pääsykirjoja lukea.
Tässä kuvassa näkyy käsitöitäni. Seinällä olevan raanun kudoin lukion jälkeisenä välivuotenani.
Rukiinlapa on kaiverrettu kansalaisopiston puutyökurssilla.
Sängyn päällä on myös itse virkkaamani pitsipeitto.
Hiukseni olivat tuolloin nuorempana paksun näköiset ja luonnonsäkkärät.
Kuinkahan monta kertaa kuulinkaan, että näytän ihan Janis Joplinilta!
Silmälasimuotikin näyttää hassulta. Sain lasit jo 11-vuotiaana ja äidin kertoman mukaan
olin seisonut talomme rappusilla ja kysynyt, että oletteko te muut nähneet
nuo pellon takana olevat puut aina.
Laseja ei suinkaan vaihdettu muodin mukana, ne maksoivat paljon,
kuten edelleenkin ja niitä vaihdettiin vasta sitten, kun ei entisillä enää nähnyt.
Opiskelemaan halusin mahdollisimman kauas, en kuitenkaan mihinkään isoon kaupunkiin.
Päädyin Riihimäelle!
Ensimmäisen vuoden asuin kimppakämpässä ja se oli minusta hauskaa.
Aina oli seuraa ja teimme paljon yhdessä.
Joka torstai oli herkutteluilta. Paljon jäätelöä, keksejä ja kotoa tuotuja hilloja kahvin kera.
Perjantaisin lähdimme kotipaikkakunnillemme.
Järjestimme Syyspäivän tasauksenkin, opiskelijabileet kämpässämme.
Emme saaneet häätöä ja kouluunkin taisimme mennä seuraavana päivänä.
Pidin opiskelusta, minulle se oli helppoa, olinhan ollut jo välillä puolitoistavuotta töissä.
Nyt jälkikäteen ajatellen jouduin aikuistumaan liian varhain vaikken osannutkaan.
Halusin kauas kotoa, luulin löytäväni onnen ja itseni jostain muualta.
En ollut tarpeeksi kypsä siihen. Vanhempani olivat maksaneet koulutuksen lukion loppuun saakka,
siitä alkaen piti pärjätä omillaan, opintolainalla ja kesätyörahoilla.
Kotoa sai kyllä ruokaa ottaa mukaan viikonloppureissulta ja joskus sai muutaman kympin taskurahaa.
Olisin halunnut vielä jatkaa nuoruuttani, ehkä opiskella lisää,
etsiä itseäni ja suuntaani. Minulta puuttui kuitenkin rohkeutta ja koin velvollisuudeksi
mennä töihin, perustaa perheen. Silloin työpaikkoja vielä löytyikin.
Ehkä minun olisi pitänyt opiskelun jälkeen palata vaikkapa kotiin vielä
ja hakea suuntaa tulevaisuuteen, mutta kotoakin sai sen päätelmän,
että omillaan on pärjättävä ja itsenäistyttävä ja mentävä eteenpäin. Ja itsekin halusi näyttää, että pärjää.
19-vuotiaana tapasin lasteni isän, josta sitten 26 vuoden jälkeen erosin. Hänen mukanaan muutin Joensuun seudulle opintojen päätyttyä.
Jotenkin olen aina vaan ajautunut asiasta toiseen.
Olisin halunnut olla kauemmin lapsi ja nuori läheisten tukemana.
Opiskelujen aloituksen jälkeen olen asunut aina kaukana läheisistäni, sukulaisistani,
ilman turvaverkkoa. Yhteydenpito siihen aikaan oli paljon hankalampaa,
puhelinkin tuli meille vasta esikoisen syntymän aikoihin.
Lapsilleni olen aina korostanut, että aina voi palata kotiin ja äiti kyllä yrittää auttaa aina.