Pääsiäinen

Oikein mukavaa, rauhallista pääsiäisen aikaa!

Mummo nauttii pääsiäisen ajasta läheisten kanssa

 sekä kyläillen että ottaen vieraita vastaan.

Raha ja rakkaus, sarjassa toivepostaus

Kun pyysin teiltä lukijoilta kysymyksiä postausideoiksi, niin yhtenä

esille tuli asuinpaikkamme syrjäseudulla ja miten olen tänne päätynyt.

Kaksi sanaa vastaukseksi; raha ja rakkaus.

Asuin aiemmin yli 30 vuotta Joensuun lähiympäristössä,

viimeksi lähes 15 vuotta aivan ruutukaava-alueella. 

Jäin avioeron jälkeen asumaan kahden nuorimman lapseni kanssa

taloomme ja pärjäsin taloudellisesti tasapainoillen.

Periaatteenani oli, että lasten ei tule kärsiä erostamme,

ei edes taloudellisesti.  Lasten isä osallistui vain elastustuella,

sillä pienimmällä mahdollisella.  Siksipä, kun esim leirikouluviikko tai autokoulu tms olivat tulossa,

niin anoin lyhennysvapaata pankista.

Ajattelin, että kyllä ne lapset kasvaa ja vielä minäkin saan nauttia. 

Jälkeenpäinkään valintani ei kaduta, olen aina halunnut itse asettaa lapset etusijalle.

Tapasin Miehen noin vuosi eron jälkeen ja alusta asti oli selvää,

että asun Joensuussa niin kauan kuin lapset ovat kotona.

Mies taas ei halunnut muuttaa pois kotiseudultaan.

Niinpä lähes kymmenen vuotta  reissasimme viikonloppuisin ja

kerran viikollakin toistemme luona.

Minä silloin, kun Kuopus oli isällään, Mies muulloin.

Kait se oli rakkautta, kun jaksoimme tätä niinkin monta vuotta.

Toisaalta, Miehellä ei ole omia lapsia, minulla taas kolme.

Oli varmaan kaikille helpompaakin asua erillään.

Sitten tuli tilanne, että sairastuin vuoden 2012 alussa.  Pitkällä sairaslomalla tulot puolittuivat ja

jouduin myymään kotimme.  Turhan isohan se olikin jo minulle ja Kuopukselle.

Tulevaisuus oli epävarmaa ja niinpä muutimme vuokralle ruutukaavan eteläreunalle.

Ajattelin, että ainakin aluksi, kunnes tilanne selviää.

Talokaupasta jäi lainojen maksun jälkeen vähän rahaa,

osan jaoin lapsille, osan jätin elämiseen ja osan sijoitin tähän mökkiimme.

Halusin jonkin paikan joka olisi pysyvää ja omaa, jonne lasten olisi mukava tulla,

jossa olisi hyvä olla. Nyt lainakin oli vain kolmannes siitä, mitä asuntolaina oli.

Kuntoutustuella ja talorahojen loppuosuudella pystyimme Kuopuksen kanssa 

elämään niin, että hänkin pystyi harrastamaan ja opiskelemaan.

Miksi sitten juuri täältä? Tämä sijaitsee Miehen kotipaikkakunnalla

eli ajattelin varmaankin, että jos "vuori" ei tule luokseni, täytyy minun muuttaa sinne.

Olimme myös viehättyneet Ruunaan koskialueeseen,

retkeilleet täällä paljon lastenkin kanssa ja kun sopiva talviasuttava vapaa-ajan asunto

tuli kohdalle, niin ajattelin  talon arvon säilyvän sekä paikan että varustelun takia.

Tiedän lasteni (ja itsenikin) tottuneen kuitenkin asumaan hyvin varustellussa kodissa,

joten vapaa-ajan asunnonkin täytyi täyttää tietyt ehdot.

Kyllähän tämä vapaa-ajan asuntona täyttääkin,

silloin ei ollut suunnitelmissa, että tästä tulisi vakituinen koti.

Parin vuoden sairasloman jälkeen olin suunnittelemassa töihin paluuta.

Kävin jo kuntouttavassa työtoiminnassa, jossa työssä selviytymistä seurattiin.

Tytön ja Vävyn vuokrakodissa tuli kosteusvaurio ja heidän juuri ostamansa

koti vapautuisi vasta kolmen kuukauden päästä.

Tarjosin heille ja kissoilleen kotiani väliaikaiseksi asunnoksi, 

itse voisin asua meidän Kissan  ja Koiran kanssa mökillä sen aikaa.

Kuopuskin pystyi muuttamaan siksi aikaa isänsä luokse.

Kahden kuukauden jälkeen työnantajani ilmoitti irtisanovansa minut 

pitkittyneen sairauden takia. Kuntoni romahti.

Hävetti, nolotti, suretti. Lähes 35 työvuoden, joista yli 10 vuotta

viimeisessä työpaikassa ja minut irtisanottiin ensimmäistä kertaa. Ensimmäistä kertaa olin jäämässä myös työttömäksi.

Halusin pois koko Joensuusta.  En pystynyt näkemään tuttujani ja selittämään.

Pysyin mökillä ja mietin vaihtoehtoja.

Tyttö ja Vävy pääsivät muuttamaan omaan kotiinsa.

Kuopuksen ja hänen isänsä kanssa saatiin sovittua, että Kuopus opiskelee 

viimeisen vuotensa isänsä luota käsin, Kuopus oli täyttänyt juuri 18 vuotta keväällä. 

Irtisanoin vuokra-asuntomme. En jaksanut miettiä vaihtoehtoja tai seuraamuksia,

vaan pysyttelin siellä, missä tunsin olevani turvassa, mökillämme Kissan ja Koiran kanssa.

Niin, olihan se Mieskin täällä, vaikkei halunnut luopua omastakaan asunnostaan.

Kuten muutkin asiat elämässäni, tämäkin vain tapahtui.

Ajauduin tänne.

Paikkakunnan vaihdoksen myötä myös ns. hoitavat tahot muuttuivat.

Ensimmäisellä lääkärikäynnillä uudessa paikassa, lääkäri ehdotti eläkkeen hakemista.

Aiempi lääkärini oli täysin sitä vastaan.  Itsekin epäilin kovasti.

Ajattelin, että sama se, en sitä kuitenkaan saa.

Irtisanomisaikani päättyi marraskuussa 2014, sairaslomani jatkui seuraavalle vuodelle.  

Joulun alla  2014 sain kirjeen Elolta. Minulle oli myönnetty työkyvyttömyyseläke 

helmikuusta 2015 alkavaksi heti sairaslomani jälkeen.
Jäin tänne.

Ensimmäiset puolitoistavuotta asuimme vapaa-ajan asunnolla.

Varsinainen osoite ei voinut olla tänne, vaan se oli Vaarin talolle, Miehen kotiin.

Se vaikutti mm siihen, että Miehen työmatkakuluja täältä ei verottaja hyväksynyt,

Kela korvaus matkakustannuksiin laskettiin vain Vaarin talolta, joka

sijaitsee noin 40 km päässä täältä, sinne meni postikin. 

Sitten aloitin muutosruljanssin vaihtaaksemme mökin/vapaa-ajan asunnon

vakituiseksi asunnoksi.  Paljon rahaa ja papereita, 

vaikkei mitään tarvinnut varsinaisesti muuttaa täällä.

Joulukuusta 2015 alkaen olemme virallisestikin asuneet täällä.

Vaikka täällä syrjässä kaikesta, on välillä hankalaa asua,

niin miksi pysymme täällä.

Täällä on edullista asua. Asumiskustannukset ovat eläkeläisen kukkarolle sopivat.
Eikä tämän myymisellä saisi kuin ehkä vanhan yksiön Joensuusta.
Kahta asuntoa ei minulla ole varaa pitää, vuokratkin Joensuussa ovat korkeat.

Tiedän myös, että Mies ei halua tältä paikkakunnalta minnekään,

jos muutan takaisin Joensuuhun, niin joudun muuttamaan yksin.

Toisaalta muuttaminen täällä kunnan keskustaan,

ei taas vaikuttaisi minun viihtyvyyteen, koska kaipaan Joensuuta ja siellä asuvia.

Tämä on ehkä siis sellainen kompromissiratkaisu, johon olen vain päätynyt.
Ainakin tällä hetkellä.

Nuoruus, toivepostaus

Tykkäsin jo lapsena ja nuorena eläimistä.

Meillä oli nimikkölehmät navetassa, minulla mm Omena, ruskea valkopisamainen.

Navettatöitä emme tarvinneet tehdä kuin poikkeustilanteissa esim.

äitienpäivänä menimme isän kaveriksi navettaan ja annoimme äidin jäädä sisälle.

Joskus vanhempana lomitimme vanhempiamme naapurin vanhan emännän valvonnassa,

jolloin vanhempamme pääsivät käymään kaukaisemmissa sukulaisissa.

Joskus kävi niinkin, että aamuyön puolella tulin kotiin "tansseista" ja viideltä piti nousta navettaan.

Mutta voi että ne kauniit usvaiset kesäaamut ja lehmien haku pellolta!

Kissoja meillä oli aina.  Yhden opetin syömään aamupuuroa sylissäni istuen,

pieni teevati pöydän reunalla ja oma isompi lautaseni vieressä.

Vasta vanhempana osasin ihmetellä, miksi naapurin kissa sai aina monta pentua

ja meidän kissa vain yhden. 

Kanejakin oli kesäisin ulkona häkissä, talvella vapaana tallissa.

Tarinan mukaan viimeinen iso lihava kani kävi välillä syömässä jauholaarissa

ja kuoli säikähdykseen koiran päästyä navettaan.

Talvisin teimme hiihtoretkiä eväiden kanssa naapurin lasten kanssa.

Naapurissa oli minun ikäiseni poika, kävimme koulua eka luokasta ylioppilaaksi asti

samalla luokalla, olimme kuin veli ja sisar. Pänttäsimme ruotsiakin hänen opettajatätinsä avustuksella yhdessä kirjoituksiin.  Eka lukiovuonna päätin, että en halua jatkaa lukiossa ja hankn ruotsin ehdot.

Siskoni pääsi kuitenkin sitten keväällä ylioppilaaksi ja kilpailuhenkeni nousi,

kyllä minäkin.  Luin  ehdot ja lopulta sitten kirjoitin ruotsista melkein "ällän".

Hiihtoa, pyöräilyä, uintia, onkimista, kirjojen lukemista, käsitöitä,

ei minulla sen kummempia harrastuksia ollut.

Koulukaveritkin asuivat ympäri kuntaa ja heitä näki vain koulussa.

Jääkiekko-otteluita käytiin kyllä seuraamassa lähikunnissakin.

Ulkojäillä varpaat jäässä siskoni kaveriporukan mukana.  

Koulussa oli joskus "hippoja" ja niihin pääsin.

Olihan se jännää tanssia hitaita jonkun pojan kanssa.  Ujosti.

Rippikoulun käytyä sai luvan lähteä viikonloppuisin läheiselle tanssilavalle.

Aluksi joka toinen lauantai ja sitten tarpeeksi kinuttua joka lauantai,

talvisin kuitenkin harvemmin ja naapurikunnan tanssipaikkoihin, jos sai kyydin.

Ei siellä oikeastaan tanssittu, vietettin aikaa muiden nuorten kanssa

kuunnellen musiikkia.  Huviniemi oli alueella tosi suosittu,

parhaimmillaan sinne ajoi lähes kymmenen tilauslinja-autoa Savonlinnasta, Kerimäeltä,

Parikkalasta ja Simpeleeltä. Esiintyjinäkin oli sen hetken huiput Hurriganesista alkaen.

Siellä näki muitakin kuin oman koulun oppilaita toukokuusta elokuulle.

Tulihan sitä alkoholiakin alaikäisenä nautittua, kerran jopa sairaalareissun verran.

Olin ujo enkä muuten uskaltanut lähestyä muita, rohkeutta olevinaan tarvitsin.  

Kavereita oli oman ja naapurikylän nuoriso sekä muutama koulukaveri. 

Paras kaverini oli oppikoulun eka luokalla tapaamani tyttö.

Harmi, että lukion jälkeen tiemme erosivat.  Muutamia kirjeitä kirjoiteltiin vielä

opiskeluaikoina, mutta ehkä se yhteydenpito oli silloin hankalampaa ja aikaa vievää,

että se sitten jäi. Lapsuus- ja nuoruusajoilta minulla ei olekaan ketään ystävää enää.

Omatekoinen tausta ylioppilaskuvausta varten.

Oppikoulu meni ihan keskinkertaisesti.  Luokkakoot oli isoja, oppikoulun

kolmannella luokalla jopa 45 oppilasta.  Tietysti luokalla oli myös niitä vilkkaita,

kaikkea tekemistä keksiviä poikia, jotka tekivät opettajille kepposia. Rauhatonta siis.

Itse pidin historiasta, uskonnosta, matematiikasta, äidinkielestä.

Kielistä en pitänyt, koska en osaa niitä lausua kunnolla.

Meidän ikäluokka olikin vasta ensimmäinen, joka  joutui kirjoittamaan

monimuotokokeen ja kuullun ymmärtämisen. 

Sitä harjoiteltiin yhdestä luokan edessä  olevasta kasettisoittimesta kuunnellen.

Matikka on ollut aina helppoa.  Kävinkin ns. pitkän matikan linjan lukiossa,

numeron ollessa aina 9.

Lukioon olisin halunnut toiselle paikkakunnalle kuten siskoni,

mutta pahaksi onnekseni kuntaamme perustettiin lukio juuri silloin

ja tietenkin se tuli halvemmaksi.  Sinne siis oli pakko mennä.

Pikkuserkkuni sisko asui Imatralla ja mehän päätettiin sitten mennä Imatran ajoihin.

Kävin siellä toisenkin kerran siskoni ja hänen poikakaverinsa ja kaveriporukan kanssa.

Moottoripyöristä (ja niiden kuskeista) tykkäsin muutenkin.

Voi sitä vauhdin hurmaa.  Ei silloin pelottanut.

Matkustamaan pääsin lähinnä päiväretkillä lähiseudulla.

Pari kertaa pääsin Helsinkiinkin, kummitätini luona käymään ja  

naapurin tytön kanssa hänen serkkunsa luona vierailemaan.  

Kesät meni maatilan töissä, vasta lukion toisena kesänä sain mennä ns. vieraalle töihin.

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli postinjakajan sijaisena, pyörällä polkien

sekä leikkikentän hoitajana. 17-vuotiaana olin kahdelle nuoremmalle ohjaajalle

opastajana sekä ison lapsilauman vahtijana. Nyt hirvittäisi.

Lukion jälkeen heti huhtikuussa pääsin kunnan virastoon töihin.

Koska en tiennyt minne haluaisin opiskelemaan, niin jäinkin sitten välivuodeksi

sijaistamaan toimistovirkailijan äitiyslomaa.

Sekä lukion aloittaminen että ylioppilaaksi pääsymme noteerattiin alueen 

lehdissä runsaasti.  Punkaharjun kunta lahjoitti meille ylioppilaslakitkin.

Ensimmäinen vuosi käytiin vielä oppikoulun tai silloisen kunnallisen keskikoulun

kanssa samoissa tiloissa, sitten valmistui viereen lukiorakennus.

Koska meillä ei ollut mitään perinteitä, niin en ole esim. tanssinut vanhojen tansseja,

penkkarit kyllä vietettiin.

Viime vuonna ylioppilaaksi pääsystäni tuli 40 vuotta ja lukio lakkautettiin.

En oikein koskaan ole tiennyt mikä minusta tulee isona.

Lukion aikaan ja sen jälkeenkin olin liian lapsellinen ymmärtämään

opiskelun merkitystä. Kotona korostettiin ammatin hankkimista yleistasolla.

 Lukiotakin kävin, kun oli "pakko",

 en siksi että olisin ymmärtänyt siitä olevan hyötyä tulevaisuudessa.

Ei lukion käynnistä nyt toisaalta hyötyä ollutkaan,

opistotasoisen tutkinnon suoritin lopulta.  Yleissivistystä lukio ehkä lisäsi ja

antoi aikaa kasvaa.  Jos ammattikorkeakoulut olisivat jo silloin olleet olemassa,

niin uskoisin, että olisin käynyt sellaisen.

Pyrin minä yliopistoonkin, mutten tainnut edes pääsykirjoja lukea.

Tässä kuvassa näkyy käsitöitäni.  Seinällä olevan raanun kudoin lukion jälkeisenä välivuotenani.

Rukiinlapa on kaiverrettu kansalaisopiston puutyökurssilla.

Sängyn päällä on myös itse virkkaamani pitsipeitto.

Hiukseni olivat tuolloin nuorempana paksun näköiset ja luonnonsäkkärät.

Kuinkahan monta kertaa kuulinkaan, että näytän ihan Janis Joplinilta!

Silmälasimuotikin näyttää hassulta.  Sain lasit jo 11-vuotiaana ja äidin kertoman mukaan

olin seisonut talomme rappusilla ja kysynyt, että oletteko te muut nähneet 

nuo pellon takana olevat puut aina.

Laseja ei suinkaan vaihdettu muodin mukana, ne maksoivat paljon,

kuten edelleenkin ja niitä vaihdettiin vasta sitten, kun ei entisillä enää nähnyt.

Opiskelemaan halusin mahdollisimman kauas, en kuitenkaan mihinkään isoon kaupunkiin.

Päädyin Riihimäelle! 

Ensimmäisen vuoden asuin kimppakämpässä ja se oli minusta hauskaa.

Aina oli seuraa ja teimme paljon yhdessä.

Joka torstai oli herkutteluilta.  Paljon jäätelöä, keksejä ja kotoa tuotuja hilloja kahvin kera.

Perjantaisin lähdimme kotipaikkakunnillemme.

Järjestimme Syyspäivän tasauksenkin, opiskelijabileet kämpässämme.

Emme saaneet häätöä ja kouluunkin taisimme mennä seuraavana päivänä.

Pidin opiskelusta, minulle se oli helppoa, olinhan ollut jo välillä puolitoistavuotta töissä.

Nyt jälkikäteen ajatellen jouduin aikuistumaan liian varhain vaikken osannutkaan.

Halusin kauas kotoa, luulin löytäväni onnen ja itseni jostain muualta.

En ollut tarpeeksi kypsä siihen.  Vanhempani olivat maksaneet koulutuksen lukion loppuun saakka,

siitä alkaen piti pärjätä omillaan, opintolainalla ja kesätyörahoilla.

Kotoa sai kyllä ruokaa ottaa mukaan viikonloppureissulta ja joskus sai muutaman kympin taskurahaa.

Olisin halunnut vielä jatkaa nuoruuttani, ehkä opiskella lisää,

etsiä itseäni ja suuntaani.  Minulta puuttui kuitenkin rohkeutta ja koin velvollisuudeksi

mennä töihin, perustaa perheen.  Silloin työpaikkoja vielä löytyikin. 

Ehkä minun olisi pitänyt opiskelun jälkeen palata vaikkapa kotiin vielä

ja hakea suuntaa tulevaisuuteen, mutta kotoakin sai sen päätelmän,

että omillaan on pärjättävä ja itsenäistyttävä ja mentävä eteenpäin. Ja itsekin halusi näyttää, että pärjää.

19-vuotiaana tapasin lasteni isän, josta sitten 26 vuoden jälkeen erosin. Hänen mukanaan muutin Joensuun seudulle opintojen päätyttyä.

Jotenkin olen aina vaan ajautunut asiasta toiseen.

Olisin halunnut olla kauemmin lapsi ja nuori  läheisten tukemana.

Opiskelujen aloituksen jälkeen olen asunut aina kaukana läheisistäni, sukulaisistani,

ilman turvaverkkoa.  Yhteydenpito siihen aikaan oli paljon hankalampaa,

puhelinkin tuli meille vasta esikoisen syntymän aikoihin.

Lapsilleni olen aina korostanut, että aina voi palata kotiin ja äiti kyllä yrittää auttaa aina.

Kutiamattomat lapaset

Saisikohan tästä mitattua lapasen kokoa?

Pikku Prinsessa antoi viimeksi käydessäni piirustuksiaan minulle ja

onneksi niissä oli myös piirretty hänen kätensä.

Prinsessalla oli kivat lapaset, mutta valitti niiden kutittavan.

Minulta löytyi vajaa kerä harmaata Baby Alpaca Silk -lankaa, 

jonka olen itse todennut ei kutiavaksi.

Neuloin lapaset kämmenosaltaan kaksinkertaisiksi.

Poimin resorin yläosasta silmukat ja neuloin "toiset" lapaset sisään.

Ovat näin paljon lämpimämmät.

Kissa olisi halunnut silityksiä ja änkesi viereeni sohvalle ja 

kävi nukkumaan lankakerän päälle.

Neulo siinä sitten!

Voi miten pieniltä noi lapaset näyttävät kuvassa.

Toivottavasti sopivat Prinsessan käteen.

Laitoin ne viikonloppuna kirjeessä menemään,

 joten eiköhän sieltä tule kuvan kera tietoa parin päivän sisälle.

Pääsiäisviikko

Kasvatin tänä vuonna pääsiäiseksi  ohraa, jotta kissatkin saisivat jotain haukattavaa.

Aluksi näytti, etteivät kiinnostuneet siitä ollenkaan,

mutta sitten alkoi ruohot maistumaan.

Eipä tarvitse saksia noita lyhyemmiksi.

Kyllä viikonloppu oli taas luminen.

Ensin pyrytti koko lauantain ja sitten sunnuntaina, kun saatiin aamupäivällä

lumet aurattua, niin iltapäivästä alkoi taas satamaan.

Lumipenkatkin yltävät jo ikkunoiden tasolle,

vaikka meillä ikkunat ovat melko korkealla.

Meillä olikin harvinainen vapaa viikonloppu.

Meillä ei käynyt ketään, eikä ollut mitään erikoisia suunnitelmia muutenkaan, tuntui vähän oudolta.

Palmusunnuntain tunnelmaa hain pajunkissakimpun avulla.

Tänä vuonna pajunkissoja olikin harvakseltaan ja niitä sai etsiä pitempään.

Viikonloppu vietettin siis rauhallisesti.

Lauantaina ei käyty edes päivän lehteä hakemassa.

Haettiin sitten sunnuntaina molemmat,

meillähän tuo lehdenhakumatka on 25 km suuntaansa näin viikonloppuisin.

Viikko sitten tuli tieto, että lähikauppamme (25 km päässä) lopettaa

huhtikuun lopussa.  Kiinteistöä olisi pitänyt remontoida ja Keskon

mielestä se ei ole kannattavaa.

Jatkossa siis postimme, matkahuollon noutopiste, lähikauppamme,

on 30 km päässä.  Tuleehan kauppareissulle 10 km lisää pituutta.

Harmittaa ihan suunnattomasti. Olen tykännyt pikkukaupan tunnelmasta.

Perjantaina siivosin ja laitoin pääsiäiskoristeita.

Perinteisiä, jo vuosikausia vanhoja.

Minusta on kiva, että juhlapyhät näkyvät kotonakin, vaikka vaan omaksi iloksi.

Lapsuus, toivepostaus

Kastepäivänäni tammikuun alussa reilut 59 vuotta sitten lapsuudenkodissani Punkaharjulla.

Lapsuudenkotiani asuttaa vielä nykyisinkin isäni, äitini ollessa jo palvelukodissa,

elin siis ensimmäiset 19 vuotta samassa paikassa.

Kyllä tuntuu oudolta, että olen näinkin vanha, kun tunnen itseni

edelleenkin samaksi epävarmaksi nuoreksi tytöksi, joka ei vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona.

Peilistä katsoo outo ihminen, toisaalta tuttu, toisaalta en tunnista itseäni.

Paljon äitini piirteitä, mutta silti jotain uutta ja omaa, mutta ihmeesti vanhalta näyttävää.

Kuvat lapsuudestani ovat aurinkoisia, iloisia, lämmin henkisiä.

Jokaisella meistä on omat muistomme,

vaikka vertailisimme niitä sisarusteni kanssa, emme olisi kokeneet

lapsuuttamme samoin, jokainen muistaa eri asioita ja samatkin asiat eri tavalla.

Monesti minut on valokuvattu kolme vuotta vanhemman siskoni kanssa.

Olen joskus esitellytkin itseni, että olen maalaistalon toiseksi vanhin tyttö,

jonka jälkeen syntyi kauan kaivattu poika ja vielä toinenkin myöhemmin.

Isä oli joutunut tarttumaan jo 20 vuotiaana isännän tehtäviin oman isänsä 

menehtyessä sairaskohtaukseen.  Äiti ja isä avioituivat nuorena.

Isä olisi halunnut lähteä opiskelemaan kuten sisarensa, mutta velvollisuus kutsui.

Ihmettelin joskus, että mikset lähtenyt.  Isä sanoi, ettei voinut jättää kotitilaansa.

Mummolan mummo, äidin äiti, oli minulle tärkeä.

Siskoni kanssa saimme kesäisin olla mummolassa muutaman päivän kesälomilla,

vaikka mummola sijaitsi samassa kunnassa.

Kouluaikoinakin kävin mummolassa yökylässä ja koen, että siellä minut

huomioitiin omana itsenäni, koin olevani isovanhemmilleni tärkeä,

Pappani menehtyi syöpään seitsemänkymppisenä, ollessani lukiossa.

Pappa opetti minut jo pienenä pelaamaan korttia.

Isäni äiti asui meillä melko kauan ennen vanhainkotiin joutumistaan.

Hän jäi silti vieraammaksi, häntä piti mm. teititellä.

En kyllä muista, että äitinikään olisi meitä lapsia halaillut tai pitänyt sylissä,

ehkä se ei silloin ollut niin tapana. 

Maatalon lapsina meidät otettiin jo pienenä mukaan talon töihin.

Muistan ne kesäaamut, jolloin piti herätä haravoimaan pellon pientareita

tai piti tehdä ruokaa koko porukalle, kun ylsi hellan korkeudelle.

Työn tekeminen oli arvostettua, jopa niin, että telkkariakin katsellessa ei saanut olla jouten.  

Opin siis jo lapsuudenkodissani käsitöitä tekemään ja nauttimaan sadepäivistä.

Omaa taskurahaakin piti jotenkin hankkia,

tilasimme jostain lehdestä isot määrät joulukortteja ja kiersimme

myymässä niitä kylällämme ja saimme siten muutaman markan.

Ne sitten tuhlaantuivat joululahjaostoksiin.

Syntymä- ja nimipäivien vieton olen oppinut kotoani.

Meillä vietettiin niitä ja vähintään naapurin täti ja toisen naapurin lapset tulivat kylään.

Muistan, että koko kylällä oli sama tapa, vanhempanikin kävivät naapureissa

syntymä-/nimipäivillä, aikuistenkin.
Muistan lapsena käyneeni pyhäkoulua ja tyttökerhoa.
Naapurien lasten kanssa leikittiin monenlaisia leikkejä, pelattiin pelejä,
hiihdettiin ja luisteltiin isän pihaan jäädyttämällä pienellä alueella.
Kirjastossakin käytettiin ja luinkin paljon tyttökirjoja.
Joululahjaksi sainkin yleensä uuden Tiina-kirjan.

Kymmenvuotiaana meidät lapset käytettiin ihan valokuvaamossa.

Muistaakseni sain lahjaksi uuden rannekellon.

Kun olen Miehen kanssa jutellut lapsuudestani, niin aivan kuin eri maailmoissa olisi asuttu,

vaikka hän on 4,5 vuotta nuorempi. Mutta minä asuin etelämmässä, hän toteaa.

Meillä oli telkkari aina, mitä muistan, sekä puhelin ja sähköt sekä vesijohto ja viemäri.

Sisävessakin jo kansakouluaikoinani sekä kylpyhuone suihkulla ja ammeella.

Isäni isäkin oli aikoinaan ollut edistyksellinen,  taloomme oli rakennettu

vesikeskuslämmitys, jota oli kauempaakin käyty katsomassa.

Isäkin tykkäsi rakentaa ja remontoida. Kotiamme uudistettiin,

rakennettiin saunatilat "elintasosiipeen".

Vuonna 1966 olin toisella luokalla kansakoulussa.

Aloitin koulun 6 vuotiaana, joulukuussa kun olen syntynyt.

Olin pieni ja heiveröinen ja jouduin vitamiini-/rautakuurille, jotta jaksoin 2,5 km koulumatkan kulkea milloin hiihtäen, milloin potkurilla, milloin kävellen tai pyörällä.

Kuulun vielä ikäryhmään, joka kävi ensin kansakoulua 4 vuotta ja 

osa pyrki sitten oppikouluun tai jatkoi kansakoulun jälkeen kansalaiskouluun.

Itse pyrin neljänneltä luokalta oppikouluun.

Vanhemmilleni oli tärkeää, että koulua käydään ja hankitaan ammatti.

Niinpä me kolme kävimme sitten ylioppilaiksi ja jatkoimme siitä opiskelua eteenpäin,

vain vanhempi veljistäni kävi peruskoulun ja siitä maatalousopintoihin.

Osasin jo lukea ja kirjoittaa, kun menin kansakouluun.  Meitä oli vain kolme tyttöä ja kymmenkunta poikaa luokallamme ja kakkosluokka samassa luokkahuoneessa.

Muistan myös, että opettajalla oli suosikkeja, etenkin jos vanhemmat olivat ns silmäätekeviä,

ison talon tai johtajien lapsia.  Koulussamme oli paljon myös sahalaisten lapsia ja siihen aikaanhan oli vielä tapana käydä jopa eri kaupoissakin, työläisten ja maalaisten.

Punkaharjun Yhteiskoulu 1 luokka vuonna 1969.

Kyllä se pyrkiminen silloin jännitti. Oli muistaakseni monenlaisia tehtäviä pääsykokeissa.

Olin kyllä saanut neljännellä luokalla stipendinkin, 5 markkaa, joten 

koulu oli sujunut hyvin.

Mitäkä sitten kertoisin vielä lapsuudestani, mitkä asiat vaikuttavat vieläkin?

Varmasti monikin. Esim. juuri tuo työnteon arvostaminen,

en osaa vieläkään nauttia jouten olosta.  Velvollisuuden tunto, omien puolustaminen,

osallistuminen, herkuilla palkitseminen sekä perinteet.

Koulumaailmasta opin lisäksi jo silloin, että taustoillasi on vaikutusta.

Kotonani ei suvaittu kiroilua, enkä itsekään sitä ole vieläkään oppinut.

Tiettyjä sääntöjä oli mm. pyhäisin ei tehty kuin välttämättömimmät työt,

aika sovinnaisia oltiin, paheksuttiin juopottelua, eroamista, 

sitä, mitä naapurit sanovat.

Kuinka paljon sitten lapsuusajan muistot muodostuvat siitä, mitä minulle on kerrottu tai mitä olen  muilta kuullut, varmasti suurin osa.

60 vuotta sitten Suomi oli aika erilainen ja eroavaisuudet etelän, lännen, idän ja pohjoisen välillä suuremmat kuin nykyisin.

Yökylässä

Eilen oli melkoinen lumimyräkkä itäisessä Suomessa.

Kävin yökylässä Tytön perheen luona Vävyn ollessa työmatkalla.  

Kotimatka olikin sitten mielenkiintoinen, kun viimeiset  25 km oli auraamatonta tietä.

Pikku Prinssille on oma turvaistuin myös mummon autossa,

joten pääsimme käymään kaupoilla ja hakemassa  aasialaista ruokaa.

Itselleni erilaiset ruokapaikat ovat elämys, ainaisen kotiruuan sijaan.

Tytönkään perheen ikkunoista ei naapurit pääse kurkkimaan, kun katolta tippuneet

lumet yltävät lähes terassin räystään tasolle.

Eilinenkään keli ei oikein maaliskuun lopun keliltä vaikuttanut,

enemmänkin joulukuun alun.

Lähes kolmetoistavuotias kissaherra halusi myös mummon huomion.

Oli kotoista nukkua sohvalla, kun kaksi kissaa nukkui vieressä.

Koiralle toin uuden lelun tuliaisena.  Oli mieluinen.
Tänään paistaakin taas aurinko ja pakkastakin -12. Kevät odotuttaa.

Nimpparilahjasukat

Viime viikonlopun junamatkalla ennätin saada valmiiksi nämä miesten villasukat,

juuri parahiksi viemisenä Pojalle nimpparilahjaksi.

Olivat sopivat.

Nämä sukat neuloin Regian  värikkäästä sukkalangasta.

Pojalle värikkyys sopii, hän piti jopa teininä paljon oransseja ja punaisia t-paitoja.

Nyt pukeutuu kyllä hillitymmin,  mutta pieni piristys jaloissa sopii varmasti.

Tässä vielä sukat ennen paketointia.

Tämä lanka on kyllä riittoisaa,

neuloin vielä tulomatkalla pienemmät sukat Pikku Prinsessalle 

ja silti lankaa jäi vielä,  ehkäpä Miniällekin saisi samanlaiset.

Langat Lankakissa.net