Raha ja rakkaus, sarjassa toivepostaus

Kun pyysin teiltä lukijoilta kysymyksiä postausideoiksi, niin yhtenä

esille tuli asuinpaikkamme syrjäseudulla ja miten olen tänne päätynyt.

Kaksi sanaa vastaukseksi; raha ja rakkaus.

Asuin aiemmin yli 30 vuotta Joensuun lähiympäristössä,

viimeksi lähes 15 vuotta aivan ruutukaava-alueella. 

Jäin avioeron jälkeen asumaan kahden nuorimman lapseni kanssa

taloomme ja pärjäsin taloudellisesti tasapainoillen.

Periaatteenani oli, että lasten ei tule kärsiä erostamme,

ei edes taloudellisesti.  Lasten isä osallistui vain elastustuella,

sillä pienimmällä mahdollisella.  Siksipä, kun esim leirikouluviikko tai autokoulu tms olivat tulossa,

niin anoin lyhennysvapaata pankista.

Ajattelin, että kyllä ne lapset kasvaa ja vielä minäkin saan nauttia. 

Jälkeenpäinkään valintani ei kaduta, olen aina halunnut itse asettaa lapset etusijalle.

Tapasin Miehen noin vuosi eron jälkeen ja alusta asti oli selvää,

että asun Joensuussa niin kauan kuin lapset ovat kotona.

Mies taas ei halunnut muuttaa pois kotiseudultaan.

Niinpä lähes kymmenen vuotta  reissasimme viikonloppuisin ja

kerran viikollakin toistemme luona.

Minä silloin, kun Kuopus oli isällään, Mies muulloin.

Kait se oli rakkautta, kun jaksoimme tätä niinkin monta vuotta.

Toisaalta, Miehellä ei ole omia lapsia, minulla taas kolme.

Oli varmaan kaikille helpompaakin asua erillään.

Sitten tuli tilanne, että sairastuin vuoden 2012 alussa.  Pitkällä sairaslomalla tulot puolittuivat ja

jouduin myymään kotimme.  Turhan isohan se olikin jo minulle ja Kuopukselle.

Tulevaisuus oli epävarmaa ja niinpä muutimme vuokralle ruutukaavan eteläreunalle.

Ajattelin, että ainakin aluksi, kunnes tilanne selviää.

Talokaupasta jäi lainojen maksun jälkeen vähän rahaa,

osan jaoin lapsille, osan jätin elämiseen ja osan sijoitin tähän mökkiimme.

Halusin jonkin paikan joka olisi pysyvää ja omaa, jonne lasten olisi mukava tulla,

jossa olisi hyvä olla. Nyt lainakin oli vain kolmannes siitä, mitä asuntolaina oli.

Kuntoutustuella ja talorahojen loppuosuudella pystyimme Kuopuksen kanssa 

elämään niin, että hänkin pystyi harrastamaan ja opiskelemaan.

Miksi sitten juuri täältä? Tämä sijaitsee Miehen kotipaikkakunnalla

eli ajattelin varmaankin, että jos "vuori" ei tule luokseni, täytyy minun muuttaa sinne.

Olimme myös viehättyneet Ruunaan koskialueeseen,

retkeilleet täällä paljon lastenkin kanssa ja kun sopiva talviasuttava vapaa-ajan asunto

tuli kohdalle, niin ajattelin  talon arvon säilyvän sekä paikan että varustelun takia.

Tiedän lasteni (ja itsenikin) tottuneen kuitenkin asumaan hyvin varustellussa kodissa,

joten vapaa-ajan asunnonkin täytyi täyttää tietyt ehdot.

Kyllähän tämä vapaa-ajan asuntona täyttääkin,

silloin ei ollut suunnitelmissa, että tästä tulisi vakituinen koti.

Parin vuoden sairasloman jälkeen olin suunnittelemassa töihin paluuta.

Kävin jo kuntouttavassa työtoiminnassa, jossa työssä selviytymistä seurattiin.

Tytön ja Vävyn vuokrakodissa tuli kosteusvaurio ja heidän juuri ostamansa

koti vapautuisi vasta kolmen kuukauden päästä.

Tarjosin heille ja kissoilleen kotiani väliaikaiseksi asunnoksi, 

itse voisin asua meidän Kissan  ja Koiran kanssa mökillä sen aikaa.

Kuopuskin pystyi muuttamaan siksi aikaa isänsä luokse.

Kahden kuukauden jälkeen työnantajani ilmoitti irtisanovansa minut 

pitkittyneen sairauden takia. Kuntoni romahti.

Hävetti, nolotti, suretti. Lähes 35 työvuoden, joista yli 10 vuotta

viimeisessä työpaikassa ja minut irtisanottiin ensimmäistä kertaa. Ensimmäistä kertaa olin jäämässä myös työttömäksi.

Halusin pois koko Joensuusta.  En pystynyt näkemään tuttujani ja selittämään.

Pysyin mökillä ja mietin vaihtoehtoja.

Tyttö ja Vävy pääsivät muuttamaan omaan kotiinsa.

Kuopuksen ja hänen isänsä kanssa saatiin sovittua, että Kuopus opiskelee 

viimeisen vuotensa isänsä luota käsin, Kuopus oli täyttänyt juuri 18 vuotta keväällä. 

Irtisanoin vuokra-asuntomme. En jaksanut miettiä vaihtoehtoja tai seuraamuksia,

vaan pysyttelin siellä, missä tunsin olevani turvassa, mökillämme Kissan ja Koiran kanssa.

Niin, olihan se Mieskin täällä, vaikkei halunnut luopua omastakaan asunnostaan.

Kuten muutkin asiat elämässäni, tämäkin vain tapahtui.

Ajauduin tänne.

Paikkakunnan vaihdoksen myötä myös ns. hoitavat tahot muuttuivat.

Ensimmäisellä lääkärikäynnillä uudessa paikassa, lääkäri ehdotti eläkkeen hakemista.

Aiempi lääkärini oli täysin sitä vastaan.  Itsekin epäilin kovasti.

Ajattelin, että sama se, en sitä kuitenkaan saa.

Irtisanomisaikani päättyi marraskuussa 2014, sairaslomani jatkui seuraavalle vuodelle.  

Joulun alla  2014 sain kirjeen Elolta. Minulle oli myönnetty työkyvyttömyyseläke 

helmikuusta 2015 alkavaksi heti sairaslomani jälkeen.
Jäin tänne.

Ensimmäiset puolitoistavuotta asuimme vapaa-ajan asunnolla.

Varsinainen osoite ei voinut olla tänne, vaan se oli Vaarin talolle, Miehen kotiin.

Se vaikutti mm siihen, että Miehen työmatkakuluja täältä ei verottaja hyväksynyt,

Kela korvaus matkakustannuksiin laskettiin vain Vaarin talolta, joka

sijaitsee noin 40 km päässä täältä, sinne meni postikin. 

Sitten aloitin muutosruljanssin vaihtaaksemme mökin/vapaa-ajan asunnon

vakituiseksi asunnoksi.  Paljon rahaa ja papereita, 

vaikkei mitään tarvinnut varsinaisesti muuttaa täällä.

Joulukuusta 2015 alkaen olemme virallisestikin asuneet täällä.

Vaikka täällä syrjässä kaikesta, on välillä hankalaa asua,

niin miksi pysymme täällä.

Täällä on edullista asua. Asumiskustannukset ovat eläkeläisen kukkarolle sopivat.
Eikä tämän myymisellä saisi kuin ehkä vanhan yksiön Joensuusta.
Kahta asuntoa ei minulla ole varaa pitää, vuokratkin Joensuussa ovat korkeat.

Tiedän myös, että Mies ei halua tältä paikkakunnalta minnekään,

jos muutan takaisin Joensuuhun, niin joudun muuttamaan yksin.

Toisaalta muuttaminen täällä kunnan keskustaan,

ei taas vaikuttaisi minun viihtyvyyteen, koska kaipaan Joensuuta ja siellä asuvia.

Tämä on ehkä siis sellainen kompromissiratkaisu, johon olen vain päätynyt.
Ainakin tällä hetkellä.