Elä sitten näiden kanssa...

Eilen tuntui, että vietän viikonloppua kolmen lapsen ja kahden välinpitämättömän teinin kanssa.

Hermot meinasi monesti mennä!

Pikku Prinessa, 2v, on joka paikkaan ehtivä ja kaikkea uteliaasti tutkiva säännöllistä rytmiä tarvitseva, muuten kiukkuilee ja on siinä iässä, että ite, ite. Toinen suosikkisana on; Haluun, ha-luuun!

Koira taas on heti kielimässä, jos joku tekee jotain poikkeavaa, on se sitten kissa tai ihminen. Toisaalta on myös mahdottoman mustasukkainen ja omaa huomiota hakeva.  Vessamme ei ole aivan pieni, mutta kun sinne käy potalle pikku Prinsessa ja mummon pitää istua lähelle lattialle, niin Koirakin änkeää vielä sinne, ahtaaksi käy.  Jos luen pikku Prinessalle satuja tai katsomme yhdessä muumeja, niin Koira on varmasti siinä syliin tulossa tai vähintään nojaa minuun.  Ja tänään sitten koetteli hermojani nuolemalla minua aina tilaisuuden tulleen.  Todennäköisesti yritti osoittaa, että hänkin on olemassa.

Niin ja se kolmas lapsi.  Tietenkin Mies.  Jos minä yritän pitää silmällä pikku Prinsessaa, tehdä siinä samalla ruokaa ja hätistellä Koiraa kauemmaksi, niin hän surffailee vain netissä tai keksii jotain pikku kepposta Koiralle tai sitten opettaa sanamuunnoksia pikku Prinsessalle. Kun sitten pyydän jotain apua, niin monen neuvomisen tai näyttämisen jälkeen totean, että pane lapsi asialle ja tee itse perässä.

Entäs sitten nämä meidän teinipojat.  Päivät makoilevat välinpitämättömästi joko pöydällä tai sohvalla.  Tänään Kissa onnistui kaatamaan kukkamaljakon pöydällä kylkeään kääntäessään.  Ei voinut sen vertaa siirtyä, että olisi mahtunut ilman maljakon kaatumista.  Pikkukissaa taas toisaalta kiinnostaisi vielä lasten leikit ja yhdessä kulkemiset, toisaalta yrittää olla oman tiensä kulkija.

Illalla sitten, kun me muut menisimme jo nukkumaan, aloittavat nämä teinit sisään-ulos ravaamisen.   

Etenkin Kissa tekee sitä useamman kerran nukkumaan mentyämme ja tekee sen äänekkäästi.  Sisällä maukuu ja mouruaa terassin oven edessä.  Sitten kun menen avaamaan ovea, jää se jahkailemaan oven rakoon, että menisikö vai ei.  Sitten "ulos potkittuani" on vähän aikaa hiljaista ja sitten alkaa terassin oven raapiminen ulkopuolelta ja maukuminen.  Aikansa sitä kuuntelee, mutta sitten on pakko taas nousta ja käydä päästämässä se sisälle.  Kissa käy tarkastamassa ruokakuppinsa, sitten alkaa taas ulos pyrkiminen.  Pikkukissa taas lähtee illalla jonnekin tai sitten makoilee terassilla eikä suostu tulemaan sisälle.  Aamulla sitten on valmiina oven takana, hyppää sisälle, käy tyhjentämässä ruokakuppinsa ja menee sänkymme päälle makaamaan.  Tai nyt pikku Prinessan ollessa etsii jonkin rauhallisen paikan esim sängyn alta tai jääkaapin päältä ja nukkuu siinä melkein koko päivän, jotta jaksaa taas seuraavana yönä lähteä jonnekin.

Teinipoika selvästi.

No, entäs minä sitten.  En ymmärrä miten minä aikoinani olen jaksanut kolmen lapsen ja kissan kanssa, käydä töissä, hoitaa isoa puutarhaa, leipoa paljon, ommella lähes kaikki lasten vaatteet, harrastaa, osallistua järjestötoimintaan ja käydä vielä kylässäkin ahkerasti.  Ja nyt yhden lapsen mummona en jaksa edes paria-kolmea päivää ilman, etten menettäisi hermojani, olisi kireä kuin viulun kieli ja väsynyt koko ajan.  

Silti, rakkaita nämä kaikki ovat.