Tämä kirjan tarina on yksi ja oman äitini tarina toinen
120 000 Suomessa etenevää muistisairautta sairastavasta.
Tämä on kertomus siitä, miten vanhuksia hoidetaan, mistä kaikkesta pitää taistella
ja miten omaiset sen jaksavat.
Kirja on omakohtainen kertomus Alzheimerin taudista, omais- ja etäomaishoitajana toimineen Anne-Maarit Kaoivuniemen vanhemmista sekä siitä mitä kaikkea hän koki vanhempiensa mukana ja oppi tästä sairaudesta sekä Suomen vanhusen hoidosta.
Kun luin kirjaa, peilasin sitä kertomusta omiin vanhempiini, jotka kirjailijan vanhempien tavoin ovat olleet aina yhdessä, yli 60 vuotta. Äitini asioiden hoito on jäänyt isosiskoni hartioille, hänkin on terveydenhoidon ammattilainen ja omankin työnsä kautta on paras mahdollinen henkilö hoitamaan asioita. Itse koen mahdollisuuteni olemattomiksi, jo välimatkan ja tietämättömyyden takia. En voi kuin olla sisareni tukena.
Kirjaa oli helppolukuinen, kirjan lopussa oli koottuna kirjassa esiintyneitä avainsanoja selityksineen. Lisäksi oli myös liitteinä tietoa omaishoidon tuesta sekä väestöennuste 2007-2040.
Kirja oli mielestäni kirjoitettu hyvin lämpimään sävyyn, myös toivottamilta tuntuneet taistelut viranomaisten kanssa oli kuvattu todentuntuisina liioittelematta. Monta tapahtumaa ja sattumaa on myös oman äitini sairauden myötä tulleet tutuksi. Kirjan läpi kulkeva isän ajo-oikeden menetys oli myös omalle isälleni todella kova pala ja monta kertaa saimme siitä vanhemmiltamme kuulla. Nyt kirjasta siitä lukiessani tuli ikäänkuin helpotus, tämä kuuluu tähän. Suosittelen kirjaa kaikille Alzheimerin tautia sairastavien läheisille, opiskelijoille ja alalla työskenteleville. Kirjan myötä tuntee, miltä tauti käytännössä tuntuu ja mihin kaikkeen se vaikuttaa.
On se hyvä kun näitä uusia kirjoja tulee tästä aiheesta. Niin saa niistä uutta tietoa, hoito ja muutkin asiat muuttuvat vuosien myötä.
VastaaPoistaVoisin melkein sanoa, että muihinkin sairauksiin sairastuminen aiheuttaa samantapaisia tuntemuksia, on aina omat vaikeutensa kaikkien omaisilla, kun läheisen kunto romahtaa.
Eilen juuri puhuin puhelimessa yhden omaisen kanssa, jonka isä tarvitsee nyt enemmän hoitoa. Ja kun nyt hoidetaan mahdollisimman kauan kotona...Toivoisin voivani olla siellä lähellä, edes jotain apua antamassa.
Varmasti on samantapaisia tuntemuksia aina kun läheinen sairastuu, sitä tuntee itsensä niin avuttomaksi.
PoistaÄitini kuoltua, Isäni jäi yksin 62 vuoden jälkeen.♥ Siitä on nyt reilut kaksivuotta ja koville on Isällä ottanut....
VastaaPoistaVarmasti kun aina on yhdessä oltu, kaikki yhdessä koettu.
PoistaJos appivanhempani, etenkin anoppi, tuo vahva ja eläväinen ihminen olisi, joskus tiennyt, miten Alzheimer häntä runtelee... Onneksi ei tiennyt ja nyt on tietämättömissä. <3 Tärkeitä kirjoja läheisille, alzheimer on läheisille erittäin raskas sairaus.
VastaaPoistaHyvää viikonloppua mummo <3
On raskas, äitini vielä välillä tuntee ja ymmärtää asioita, välillä taas on aivan omissa maailmoissaan, raskasta kaikille, varmasti myös itselleenkin.
PoistaKiitos, hyvää viikonloppua sinullekin.
Varmasti koskettavaa tekstiä!
VastaaPoistaPisti ainakin minut miettimään sitäkin, että ihmisen elinikää yritetään pidentää ja jos se on tuollaista, niin kenelle siitä on iloa. Kosketti kovasti.
PoistaHm mm. ...Täytyypä lukea, koska liittyy työhöni.
VastaaPoistaKannattaa lukea, siinä saa hyvän kuvan omaisen huolesta ja ajatuksista.
PoistaKiitos lukuvinkistä. Kun opiskelin sosiaalialaa, olin harjoittelemassa eli kuten nykyisin sanotaan työssä oppimassa, niin vanhainkodissa kuin kotihoidossa muistisairaiden vanhusten parissa. Ellen olisi jo päättänyt suuntautua lapsiin ja nuoriin (minusta oli tulossa sosiaalikasvattaja), olisin varmaan suuntautunut vanhuksiin. Montaa asiakasta muistan vieläkin lämmöllä, vaikka he ovat jo edesmenneet. Monta kertaa surin vielä kotonakin jonkun henkilön asioita - ja jo silloin Suomen vanhustenhoidon tilaa. Tilanne on mennyt aina vaan huonommaksi. Jos olisin diktaattori määräisin yhden hoitajan per asiakas 0,5 sijaan. Kaikilla, kun ei ole omaisia lähellä.
VastaaPoistaNiin, kovin yksinäiseltä äitinikin vaikutti tuolla Rauhalassa. Ei hoitajat ehdi huolehtia jokaisesta, ei edes jokaisen syömisestä ja vessassa käynnistä, perusasioista, saati sitten virikkeistä.
Poista