Tämän kirjan olin varannut jo ajat sitten ja sain sen nyt luettavakseni. Kirja on ilmestynyt tänä vuonna ja kirjailijasta kerrotaan seuraavaa;
"Filosofian tohtori, psykologi Sirpa Taskinen (s. 1941) on opiskellut
Helsingin yliopistossa ja Yhdysvalloissa. Sosiaalihallituksen, sittemmin
Sosiaali- ja terveyshallituksen ja Stakesin eri tehtävissä hän toimi
eläkkeelle siirtymiseensä saakka v. 2007. Hän on työskennellyt myös
YK:ssa Perheen Vuoden sihteeristössä sekä toiminut Suomen edustajana
erilaisissa kansainvälisissä toimikunnissa ja projekteissa. Taskinen on
kirjoittanut monia suosittuja oppaita ja esitteitä (mm. äitiyspakkausten
mukana jaetun Meille tulee vauva-kirjasen) sekä lapsiin ja perheisiin
liittyviä ammatillisia julkaisuja."
Kirja ei ole ollenkaan "kuiva", vaan huumorilla höystetty ja monin paikoin totuudenmukainen ilman kaunistelua, täynnä itseironiaakin.
" Kun eläketuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole, eikä hänen työpaikkansa häntä enää tunne. Ei mitään henkilökohtaista, niin se vain on".
Tämän tosiasian hän itsekin oli joutunut toteamaan, hänen kokemustaan, ammattitaitoaan tai tietämystään ei enää kaivattu entisellä työpaikalla, kutsut seminaareihinkin loppuivat.
Itselleni monet Sirpa Taskisen kertomat asiat toivat huojennuksen. En ole poikkeus, vaan näin käy muillekin.
Vanheneminen tuo myös omat murheensa, jos elää kauan. Ei ole enää ketään, jolle voisi sanoa; "Muistatko kun silloin...."
Kaiken kaikkiaan suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka lähestyvät eläkeikää tai ovat juuri jääneet eläkkeelle. Tästä saa vertaistukea ja erilaista näkökulmaa, positiivista sellaista.
Helena Anhavan sanoin;
Älä päästä itseäsi tietyn ikäiseksi,
älä tietyssä asemassa olevaksi,
niin olet vapaa tälläisenakin kevätpäivänä
istumaan tavaratalon rappusille
syömään tötteröjäätelöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti