Miten sitä nuorimman omilleen muutto voikin tuntua näin pelottavalta, vaikka on ennestään kokemusta jo kahdesta. Kaikki lapset ovat kuitenkin olleet lähes saman ikäisiä muuttaessaan pois kotoa eli noin 19-20-vuotiaita. Pojan muutto tuli silloin ensin vähän yllätyksenä, että nytkö jo.
Hänellä oli kuitenkin suuri halu päästä asumaan yhdessä silloisen tyttöystävän kanssa.
Asiaa helpotti, että asuimme samassa kaupungissa, jopa samassa kaupunginosassa.
Heillä oli lyhyt matka käydä (syömässä) meillä ja jos jotain apua tarvitsivat, olivat molempien vanhemmat lähellä.
Tytön muutto taas tapahtui ylioppilasjuhlien jälkeen, Poika oli silloin palannut pääkaupungista parisuhteen kariuduttua ja sisko ja veli muuttivat samaan kimppakämppään. Nyt Tytön muuttoa helpotti, että isoveli oli tukena tarvittaessa, vaikka Poika muuttikin sitten puolen vuoden päästä ulkomaille töihin.
Vaikka olen nyt asunut Kuopuksesta erossa jo pari vuotta, hänen asuessaan isällään entisessä kotikaupungissani, niin silti tai ehkä juuri siksi tämä itsenäistyminen tuntuu rankimmalta. Liekö syynä se, etten nyt ole siinä lähellä kutsumassa syömään tai viemässä ruokakassia tai hakemassa liinavaatteita pesuun. Eilen kävimme asentamassa hänelle pyykinpesukoneen. Varmaan jonkun mielestä aivan hullu juttu, ajaa nyt 130 km suuntaansa vain pesukoneen takia, eikö lähempänä olisi ollut joku, joka sen olisi asentanut. Minulle se oli syy päästä "tarkistamaan", että kaikki on hyvin. Purin muuttolaatikosta liinavaatteet kaappiin tai ne muutamat, jotka hän suostui ottamaan. Monet avaamattomat paketit pussilakanoita ja pyyhkeitä kannoimme takaisin. Hän pärjää vähemmällä, ei halua kaappeihinsa turhia tavaroita, ei vaikka äiti kuinka vakuuttaisi tarvetta.
Kotiinpaluumatkalla, kysyin tai lähinnä totesin Miehelle, että pärjäähän Kuopus. Mies vastasi, että miksei pärjäisi. Niin, miksei. Onhan siellä isosisko miehineen lähellä ja isäkin.
Silti äitinäkin haluaisin olla. Toivottavasti hän tietää ja muistaa sen, mitä aikoinaan isommillekin korostin, aina voi palata kotiin, apua saa ja pitää pyytää, pakko ei ole yksin pärjätä.
Rakkautta on antaa turva ja päästää irti, kun omat siivet kantavat. Siunata voi joka päivä ja iloita, kun nuori pärjää. Teillä on sitten aikustalous yhdellä koiralla?
VastaaPoistaMummo, vaari, kaksi kissaa ja koira, siinäpä se meidän porukka.
PoistaEi lainkaan huollua ajaa 130 km....ettekä varmaankaan ajaneet ainoastaan pesukoneen takia...varmasti kuopus oli se asia, joka teidät pisti ajamaan♥
VastaaPoistaNiinpä, pesukone oli vain hyvä tekosyy.
PoistaYmmärrän hyvin huolesi! Meillä nuorin (20v.) asuu vielä kanssamme. Mutta kauhulla ajattelen sitä päivää, kun lähtee omilleen.
VastaaPoistaJa sekin päivä tulee varsin pian. Tsemppiä.
PoistaIhana äiti olet. Se on minusta tärkeää, että nuori tietää, että aina voi tulla kotiin ja aina on joku joka auttaa <3
VastaaPoistaNiin, sitä toivoo, että sen muistaisivat aina.
PoistaEi se napanuora koskaan katkea täysin vaikka löysää on pakko antaa ja tarpeen mukaan vielä lisää...nuorimmaisen lähtö sattui minuunkin eniten!
VastaaPoistaSe on niin lopullista silloin, lapsista luopuminen. Siitä se varmaan johtuu.
PoistaMuistan vieläkin elävästi sen, kun esikoisemme muutti opiskelujen myötä omilleen. Itkuhan siinä tuli väkisinkin siinä vaiheessa, kun katselin poikamme auton loittonevia takavaloja ja sydänalassa kaihersi kummasti. Toisen pojan muutto opiskelijakämppään oli jo ehkä himpun verran helpompaa ja olihan nuorimmaisemme, poika hänkin, vielä ilonamme hetken aikaa ennen opiskelija asuntoon muuttoa.
VastaaPoistaLapset ovat lapsia vanhemmilleen aina, vaikka olisivatkin jo fyysisesti aikuisia ja mitäpä emme tekisi heidän hyväkseen. Se on sitä pyyteetöntä rakkautta omia lapsia kohtaan.
Puit minunkin ajatukseni sanoiksi. Näinhän se on.
PoistaKyllä ne lapset pärjää, varsinkin kun tietää, että aina voi palata kotiin ja pyytää apua :)
VastaaPoistaPitää luottaa heihin ja heidän pärjäämiseen, vaikka välillä pelottaakin.
PoistaMummo, lainaan Kahlil Gibrania
VastaaPoistaSinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat luonasi, he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaa,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole enää pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Tämä jatkuu vielä, mutta tämä riittänee.
Tällä lohduttaudun, kun joku lapsistani itsenäistyy.
Olen joskus nuorempana lukenut Kahil Gibrania, pitääkin kaivaa tuo runokirja esille, lohduksi. Kiitos.
PoistaLuulin, että sitä on vaan helpottunut kun lapset aikuistuvat ja muuttavat omilleen. Kun on saanut työnsä äitinä tehtyä. Mutta ei se ollutkaan ihan niin helppoa. Ikävä on välillä kova ja kaipaan sitä aikaa kun lapset olivat vielä kaikki kotona.
VastaaPoistaSitä aikaa ei osaa kyllin silloin arvostaa, jälkeenpäin sitä kaipaa.
PoistaSellaista se elämä on, meidän tytär lähti 15 vuotiaana urheilulukioon toisella paikkakunnalle, poika oli vissiin 19 kun muutti omilleen! Mukavaa tätä viikkoa!
VastaaPoistaNiin ne toiset itsenäistyy jo nuorena, kun halu on kova päästä jonnekin. Mukavaa viikkoa sinullekin.
PoistaEi kai se napanuora katkea ihan kokonaan koskaan <3 Mutta kyllä ne lapsetkin aikuistuu ja muuttaa pois pesästä. Eikä se äiti koskaan unohdu :)
VastaaPoistaNiin ja lapsinamme he pysyy aina vaikka vanhenevatkin.
PoistaNuorimmaisen lähtö onkin kiperin paikka =) Minulta lähti poika 17-vuotiaana. Sanoi eräänä iltana :"Ai niin äiti, olenko muistanut sanoa että muutan huomenna kaupunkiin, on asunto ja työpaikka valmiina". Eihän siinä auttanut vastaan panna.:) Vaan kun nuorempi tytär muutti 21-vuotiaana monen sadan kilometrin päähän, niin huoli oli kova. Olin varma ettei hän pärjää yksikseen =) Hyvin on pärjännyt. Viimeisestä vaan on niin vaikea kuopua, onneksi jäi vielä kissat seuraksi =)
VastaaPoistaNiin, onneksi meilläkin kissat ja koira.
Poista