Mummo ei aina jaksa

Olen monta kertaa jo huomannut, että vaikka olisi kuinka mieluista tekemistä/olemista, niin en vain aina jaksa.  Pari-kolme päivää muiden seuraa on tarpeeksi yhdellä kertaa. Sitten pitäisi saada jo omaa aikaa.  Parasta tietenkin olisi, että päivittäin olisi se tunnin-parin oma aika, jolloin ei tarvitsisi nähdä ketään, jutella kenellekään, olla vaan.  Sairauteni myötä keskittymiskykyni ja muistini huononi.  Muiden seurassa joudun pinnistelemään ja väsyn.  Kun väsyn tarpeeksi, käyn ylikierroksilla, enkä sitten saa edes nukutuksi, vaikka olisi mahdollisuus.  Tätä väsymistäni ja yksin olon tarvettani on vaikea läheisten ymmärtää.  Vielä vaikeampi siitä on muita muistuttaa. Niinpä nytkin, vaikka pikku Prinsessan ja lapsieni seura on mieluista, olen todella väsynyt.  Silloin en jaksa innostua, hermostun helposti ja olen saamatonkin. Nyt kun autoni on vielä remontissa, en voi lähteä edes kaupungille asioille vähäksi aikaa.  Hetki esim kirjastossa auttaisi jo kummasti.  Muiden on varmasti vaikeaa ymmärtää sitä, että vaikka nautin pikku Prinsessan seurasta, en pysty koko päivää, saati sitten montaa päivää peräkkäin olemaan koko ajan hänen kanssaan.  Hetki yksin ja taas jaksaisin paremmin. Vaikea asia, jonka toiset voivat tulkita siten, etten halua olla, kun kuitenkin kyse on vaan sairauteni jälkiseuraamuksista, niistä samoista, jotka osaltaan ovat aiheuttaneet myös työkyvyttömyyteni.  Siksi monet muutkin asiat, joita suunnittelen tekeväni, jäävät yleensä suunnittelun asteelle, vaikka haluja olisikin. Muidenkin on varmasti tätä vaikea ymmärtää, kun se vielä itseltänikin vaatii sopeutumista.  Mummo ei aina jaksa, vaikka haluaisi.