tiistai 23. elokuuta 2016

Mistä tunnet sä ystävän?


Jokaisella pitäisi olla joku, jolle kertoa ne syvimmätkin tuntemuksensa.
Minullakin oli ennen.  Ennen oli paljon muutakin, oli paljon tuttuja, kavereita, ystäviä.
Asuin silloin tuolla suuremmassa kaupungissa ja olin terve, työssäkäyvä  ja aktiivinen.
Sitten tuli sairaus ja muutto, teki minut ei-sosiaaliseksi, en jaksanut pitää yhteyttä ja tavata ketään
 ja matkakin oli esteenä.
Vähitellen ne tuttavat, kaverit ja ystävät katosivat jonnekin. 
 "On aina niin kiire.  Asut niin kaukana.  Et ole pitänyt yhteyttä." 
 Syitä löytyy. Ja juuri silloin olisin tarvinnut niitä ystäviä, tuttuja ja kavereita.

"Mistä tunnet sä ystävän Onko oikea sulle hän 
Ajat ankeimmat selvittää Kuka viereesi jää 
Kun on sinulla vaikeaa Ja kun tarvitset auttajaa 
Silloin ystävyys punnitaan Menee muut menojaan 
Siitä tunnet sä ystävän Kun on vierelläs vielä hän 
Turhat tuttavat silloin ois Hävinneet pian pois"
 

Vaikka nykyisin on helpompi pitää yhtyettä sähköisten kanavien kautta kaukanakin asuviin ystäviin, niin silti mikään ei korvaa tapaamisia.  Ei niitä tarvitse usein olla, vaan niin, että tuntuma säilyy.  Minullakin oli (on?) ystävä, joka muutti lähes toiselle puolelle Suomea.  Ei me sen jälkeen useasti vuosien aikana nähty, kerran, pari vuodessa, mutta yhteyttä pidettiin sähköpostilla tiiviisti.  Molemmilla oli elämän vaihe, jolloin sattui ja tapahtui.  Oli hyvä olla joku, jolle uskalsi kertoa ne syvimmätkin ajatukset ja toiveet.  Kun sairastuin, niin alkuaikoina taisin liikaakin rasittaa ystävääni viesteilläni, sitten tuli vaihe, jolloin en itse jaksanut pitää yhteyttä ja hänelle tuli myös tunne, ettei aina jaksa olla se vahvempi.  Väsyi hänkin.  Yhteys väliltämme hiipui.  Voikohan sitä enää saada eheäksi?  Onko aika tehnyt tehtävänsä ja olemme vieraantuneet niin paljon.  Onko elämän tilanteemme nyt liian erilaiset? Koen jotenkin olevani syypää väliemme viilenemiseen, 
enkä siksi uskalla, enkä osaa tehdä asialle mitään.


On ikävää, kun nykyisessä kotikaupungissani kulkiessa ei tule tuttuja vastaan.  Tunnen ihmisiä lähinnä siitä, missä kaupassa tai toimistossa he ovat työssä.  Yhtään tuttavaa ei ole.  Ei ole kavereita, joille laittaa viestiä, että mennäänkö kahville tai syömään ja parannetaan maailmaa siinä sivussa.  Ei ketään, joka pysähtyisi kadulla juttelemaan, kyselemään kuulumisia.  Ei ketään, jolle voisi laittaa viestiä, kun ilouutinen  uudesta Pienokaisesta tuli tietooni.  Sähköpostiin kilahtaa vain tiedotteita ja mainoksia.  Jos poistaisin kaikki uutiskirje-tilaukseni, niin eipä viestejä tarvitsisi odottaa viikkoihin.
Minusta on tullut arka, erakkomainen, varovainen. Yksinäinen. En aina jaksa ottaa itse yhteyttä tai pitää yhteyttä yllä, toiselta puolelta vaadittaisiin ymmärrystä ja kärsivällisyyttä.
Olen siis itse suurin syypää yksinäisyyteeni. 



Voi mennä viikko, etten näe ketään muuta ihmistä kuin Miehen.  Joskus, jos hyvin käy, näen vilaukselta postinjakajan autossaan tai naapurin rouvan selän hakiessani Koiran kanssa postia laatikolta.  
Rajamiesten autoakin näkee nykyään paljon harvemmin.
Kaupungillahan niitä ihmisiä näkisi.  Siellä vain tulee vielä selvemmin tunne, etten kuulu joukkoon.
Eikä kaupungille viitsi aina ajella, kuitenkin 30 km suuntaansa.  Rahaakin siellä aina menisi. 
Välillä mietin, että onko tämä kaikki sen arvoista.  Riittääkö rauha, hiljaisuus ja luonto korvaamaan satunnaiset kohtaamiset tuttujen kanssa tai kaverien kanssa kahvittelut.  
Mies ei ollut koskaan halukas muuttamaan entiseen kotikaupunkiini.  
Muutinko itse liikaa toista ajatellen, olisiko pitänyt ajatella enemmän itseäni?
Olenhan välillä harmitellut sitäkin, että Kuopus asuu nyt isänsä kanssa ja näen häntä aivan liian harvoin, olkoonkin, että hän on jo 20 täyttänyt.


Onneksi vielä on perhe säilynyt ympärilläni.  On ihanat lapset puolisoineen ja pikku Prinsessa ja Pikkuinen tulossa.  On Mies, joka kertoo työstään ja päivän tapahtumista.  On Vävyn vanhemmat, joiden kanssa on kiva käydä silloin tällöin eri paikoissa ja tapahtumissa.  Kiitos siitä kuuluu etenkin Vävyn äidille, joka aktiivisesti pyytää meidätkin mukaan, vaikka välimatkaa meilläkin on lähes 200 km.
Ja onneksi olette te, blogini lukijat, jotka jaksatte lukea näitä vuodatuksiani. Tai enhän minä tiedä jaksatteko, mutta onneksi joku jättää kommenttejakin, josta päätellen muutkin kuin sukulaiset ovat käyneet sivuillani. 
Kiitos teille.  
Mutta kenelle uskallan kertoa ne syvimmätkin ajatukseni ja unelmani?



8 kommenttia:

  1. Tiedän miltä sinusta tuntuu,kirjoitit niin kuin minä tunnen ja ajattelen. Minä olen myös muuttanut uudelle paikkakunnalle monta vuotta sitten entiseltä kotikaupungista.
    Minulla ei ole myöskään ystäviä,on muutamia tuttuja joita näkee kauppareissuilla sattumalta. Ei ole sellaista ystävää jolle voisi puhua syvimpiä tuntoja ja ajatuksia.
    Minulla on sama tilanne erään ystävän suhteen että meidän ystävyys on hiipunut hiljalleen pois mutta hänellä tekaistu syy" ei ole aikaa" ja hän asuu monen sadan kilometrin päässä.
    Voimia sinulle ja yritetään iloita niistä läheisistä jotka ovat ympärillämme,niistä saa myös voimaa jaksamiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanista sanoistasi. Voimia myös sinulle.

      Poista
  2. Yksinäisiä ihmisiä on tänä päivänä aika paljon, nimenomaan vanhemmissa ihmisissä. Itseään ei siitä kannata syyttää, elämä vaan joskus menee niin. Toivottavasti pystyt löytämään muutaman ihmisen jonka kanssa voisi jakaa erilaisia arjen asioita. - Mutta ihanat kissat sinulla on. Kiva kun osallistut blogissani arvontaan ja liityit lukijaksi. Minäkin liityin blogisi lukijaksi. - Pidetään yhteyttä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, kuten kirjoitit, elämä vaan joskus menee niin. Eri suuntiin. Työssäolevilla on kiire ja eri mielenkiinnon kohteet kuin kotona olevalla. Sekin erottaa.
      Kissat ovat mukavia seuralaisia kuten koirakin. Pidetään yhteyttä!

      Poista
  3. Kun muutin Saksaan aikoja sitten, näin ketkä olivatkaan ystäviä,kavereita..jäivät kummasti sinne suomeen, ei ole aika aedes kirjoittaa, enkä halunnut olla aina se joka tekee aloitteen :). Pari hyvää ystävää pitää yhteyttä sähköisesti. Täällä ei ollut ketään muuta kuin mies, nyt jo enemmän,mutta silti tunnen yksinäisyyttä välillä.Varsinkin kun paras ystäväni=äitini kuoli helmikuussa. Mutta olen huomannut että se miten itse asennoituu elämäänsä se antaa tai vie. En vaihtaisi oloani mihinkään ja nautin siitä mitä minulla on. SInullakin on paljon siellä kuten loppu tekstissä käy ilmi. Kirjoita sille ystävällesi, et menetä mitään. Hän joko vastaa tai ei,sitten tiedät miten on. Pääasia että sinulla on ihmisiä lähelläsi jotka rakastavat sinua, heitä ei ystävät korvaa! ja näin blogin välityksellä tuntuu että olen saanut parempia ystäviä kun ikinä oikeat joita tapasi! Et ole yksin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihania sanoja. Blogin välityksellä tutustuu myös, sitä en olisi aiemmin uskonut. Omaan asennoitumiseeni vaikuttaa varmaan tämä syksy, pitkä talvi edessä ja lapsetkin vierailevat harvemmin. Kesällä oli paljon tekemistä ja sukulaisiakin kävi. Toivottavasti tänä syksynä kansalaisopistoon tulisi kivoja kursseja, joille osallistua. Saisi tekemistä ja ehkä niitä uusia tuttaviakin. Vanhempana ei niin helposti tutustu uusiin ihmisiin, kuten nuorena, etenkin silloin lasten ja työpaikan kautta. Ehkä täällä blogimaailmassakin löydän uusia yhteisöjä ja tuttavuuksia. Kiitos sinulle!

      Poista
  4. Moro, Mummo ja Koira, vuodatitkin monen ihmisen tunteita ulos! Kun nyt uudelleen luet kirjoituksesi, saatat nähdä siinä paljon positiivista ja itseäsi kannustavia aiheita. Olet vielä nuori, vanhenevan ihmisen jopa toivottuun yksinäisyyteen/hiljaisuuteen on Sinulla pitkästi aikaa. Kerroit aiemmin, että tuleva vuosi tuo uuden "kuninkaallisen" lähipiiriisi. Se jos mikä nostattaa mielialaa. Minä ison perheen äitinä ja vielä isomman joukon mummina jo osaan nauttia ajottaisesta yksinäisyydestä. Ja täällä blogimaailmassahan on tosi mukavia ihmisiä, nautitaan toisistamme! Sota ja Rauha alkaa, hyvät illanjatkot!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos positiivisesta viestistäsi. Onneksi kohdalleni on sattunut mukavia ihmisiä täällä blogimaailmassa, joskus voi täälläkin sataa räntää niskaan.
      Mutta nautitaan. Katsoin myös Sota ja Rauha eka jakson, vaikuttavaa.

      Poista