Aamulenkillä ulkoillessani Koiramme kanssa mietin koiravierastamme, että mitenhän se siellä kotonaan pärjäilee. Puolin ja toisin kiinnyimme jo toisiimme. Vierailuni aikana, koira oli aina yhtä iloinen, kun palasin kaupunkireissulta, nuoli ja hyppi riemuissaan, omaa väkeään kävi vain pikaisesti tervehtimässä.
Oma Koirammekin kaipaa selvästi kaveriaan, ulvoo yksin jäädessään ja on alakuloinen. Olihan niistä seuraa toisilleen. Koiravieras opetti Koiramme syömään juustoa ja oma Koiramme taas koiravieraan vesirinkeliä.
Yhteiset tutkimusmatkat ulkona ja leikkisät nahistelut tekivät hyvää molemmille. Nyt aamulenkillämme näimme vain jäniksen jäljet puhtaassa lumessa, eikä nekään kiinnostaneet Koiraamme. Käytin yhtenä aamuna koiraa ulkona Oulunkylän lähiössä. Alue on rauhallinen, vain muutama kulkija meidän lisäksemme, mutta silti tiesi olevansa ruuhka-Suomessa, kun jatkuva humina kuului läheiseltä valtaväylältä ja lähijunan jarrutusäänet sen saapuessa asemalle. Hiljaista ei ollut edes yöllä. Koirakin ihmetteli aluksi ääniä, mutta tottui taas nopeasti kerrostaloelämään. Lupasin hakea koiran takaisin seuraavalla vierailullani, ehkä jo kuukauden päästä.
Sillä aikaa oma Koiramme palauttaa ystävyyttään Kissan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti