Koira(t)

Tämä pieni kävyntutkija valoitti mummon sydämen reilut kaksi ja puolivuotta sitten.  Lapset olivat jo aikuistumassa ja lapsenlapsia ei silloin vielä ollut.  Kaipasin jotain, jota voisin helliä ja josta voisin huolehtia.
Ja tärkein syy kaikista, joka veisi minut lenkille.  Tässä vaiheessa haaveilin vielä mahdollisesta koiraharrastuksesta, agilitystä kenties. Kummityttöni, 4h:n dogsitter, lupautui kaverikseni.

Niinpä tämä pieni harmaasävyinen (blue merle) sheltti muutti luoksemme. Hihnakäyttäytymistä opeteltiin hienosti ja muutenkin harjoiteltiin kaupunkitavoille. Koira vei mummoa lenkille aina kun vain mahdollista. Joskus aamuisin, kun olisi mieli tehnyt vain jäädä sänkyyn, niin pieni kuono tökki ylös ja johdatteli ulos. Eikä siitä edes voinut olla vihainenkaan.
Yhdessä kävelimme pitkin joen vartta ja tutkimme lähiseutua.  Koira oppi verkkaisen liikkumistavan ja rauhallisuuden, ei tarvinnut kantaa huolta siitä, että pääsisikö ulos tai saisiko ruokaa, kaikki tuli ajallaan ja välillä liiankin kanssa. Leluja Koiralla on pari korillista, niinpä olemme välttyneet huonekalujen ja kenkien tuhoamiselta.
Pentukurssille osallistuimme ajallaan.  Kaikki ei silloin mennyt aivan kuin suunniteltiin.  Pentumme oli tottunut tutustumaan ympäristöönsä ja toisiin koiriin, niinpä sitten haukkumalla tervehti toisia ja yritti päästä heidän luokseen.  Ensin porttikiellon kurssille sai mummo, kummityttö sai jäädä, sitten toiseksi viimeisellä kerralla joutui Koirakin ohjaajineen ulos.  Siihen päättyi meidän koirankoulutuskurssit.
Koira on kuitenkin oppinut hihnassa olon kuten myös vapaana liikkumisen valvottuna.  Käskyjä tottelee ja muutaman tempunkin osaa. Mutta ei agilitykoiraa olisi Koirasta tullut.  Koira osasi eka kerran hypätä sohvalle vasta puolivuotiaana ja nytkään ei osaa kulkea ahtaista väleistä eikä uskalla astua kiiltävälle lattialle, muutenkin vaikuttaa aika kömpelöltä.  Liekö syynä sitten sekin, että on sheltiksi reilun kokoinen. Näyttelyihin siis ei Koirasta olisi, ei lurppakorvienkaan takia. Parasta kuitenki, koira hoitaa ulkoilutustehtävänsä ja on todella empaattinen. Ennen koiran tuloa kotiimme vannoin, ettei meillä koirat hypi sohvalle eikä sänkyyn.  Nyt iltaisin Koira odottaa kun mummo kömpii sänkyyn ja hyppää perässä unilelunsa mukanaan jalkopäähän nukkumaan. Ei sitä siitä raaski poiskaan komentaa. Parissa vuodessa Koira on valloittanut mummon ja muiden läheisten sydämet hellyyttävän surullisella katseellaan, jopa Miehenkin, vaikka välillä hän onkin sitä mieltä, että olisi helpompaa ilman noita elukoita.
Mutta eihän tätä katsetta voi kukaan torjua.  Ja onhan Koirasta jo tullut perheemme jäsen ja tuntuisi tyhjältä olla ilman sitä.  Helpompaa elämä varmaan olisi, muttei yhtä onnellista. Etenkin nyt kun asumme maalla kaukana kaisesta, on Koirasta sekä seuraa että hyötyä. Se ilmoittaa huonokuuloiselle mummollekin milloin vieraita liikkuu lähellä. Vieraita kaksijalkaisia tänne eksyy harvemmin, mutta nelijalkaisia sitäkin enemmän.
Susien ja ilvesten pelosta emme pimeällä uskalla kauas pihapiiristä liikkua, mutta muulloin kyllä kävelemme pitkin metsäpolkuja lähiseudulla.
Viime kesänä pihapiiriimme ilmaantui kesyn tuntuinen kyyhky, musta pulu.
Lintu istui varaston katolla ja koira haukkui alhaalla.  Kun koira kyllästyi ja lähti haistelemaan muualle, lintu lensi läheiseen puuhun ja taas koira sai aiheen haukkua sitä.  Tätä jatkui useamman päivän, sitten kyyhky jatkoi matkaansa.

Välillä meillä on Pojan perheen koira (5v) hoidossa ja täyttää haluni saada toinen koira Koiramme kaveriksi.
Molemmat koirat ovat samanrotuisia, vaikka Miniän koira näyttääkin pystykorvineen ja iloisine ilmeineen aivan erilaiselta kuin omamme.  Muutenkin koirat ovat luonteeltaankin erilaisia, siinä kun kaveri koira juoksee pitkin hankia tutkimassa kaikki puunjuuret ja haukkuu sekä tervehtiäkseen että ilmoittaakseen jotain, oma Koiramme tutkii rauhallisesti löytämäänsä jälkeä ja ottaa oman perheen vastaan hiljaisesti kulmiensa alta katsoen.
Perheeseemme kuluu myös Kuopuksen Kissa, 5v.
Hän ei oikein ymmärrä kaveri koiran intoa.  Kissa meni toisena vierailupäivänä koiran eteen, katsoi aikansa ja räppäsi sitten tassulla kuonoon ja kylmän viileästi käveli paikalta pois. Kissalle taisi riittää liika haukkuminen ja intoilu.

Oman Koiramme kanssa Kissa on kaveri.  Välillä epäilemme, että tietävätkö ne edes olevansa kissa ja koira.  Kun jommalla kummalla on tylsää, menee se toista häritsemään ja alkaa tassuilla  huitominen, leikkimielinen läpsiminen.
Kummankin lempipuuhaa on ulos tarkkailu ikkunan ääressä.
Kissa oli elämänsä ensimmäiset neljä vuotta pelkkä sisäkissa, kaupunkilainen sellainen.  Kun Kissa muutti maalle, pelkäsi Kuopus, että se häviää.  Kissa suhtautui aluksi varovasti ulkoilumahdollisuuteen, mutta kun pääsi selville luonnon tarjoamista mahdollisuuksista, alkoi viettää aikaansa yhä enemmän ulkona.  Kesäaamuisin täytyi ovi avata varovasti ulos, kissa kun oli tuonut yöllisen saaliinsa meille nähtäväksi, parhaimmillaan lähes kaksikymmentä päästäistä ja hiirtä.  Nyt pakkasilla ulkoilut ovat lyhyitä ja pyrkii sisälle jo parin minuutin päästä.  Onneksi Koira on tässäkin mummon kuulona ja ilmoittaa, että Kissa raapii ovea ja haluaa sisälle.  Vaikkei Koirastamme tullut agilitytähteä tai näyttelyiden parasta, niin rakas ja tärkeä meille kuitenkin surullisine katseineen ja lurppakorvineenkin.