Pitkä yhteinen taival

Tänne on satanut lunta lähes joka päivä.  Lumilingolle on riittänyt töitä.  

Sukuani tutkiessani, olen miettinyt myös omia vanhempiani.  Äidillä on jo pitkälle edennyt alzheimerin tauti, isällä taas näkökyvystä jäljellä enää 30 %.  Kuitenkin he asuvat omassa kodissaan ruokapalveluiden ja siivoojan avulla.  Lisäksi isosiskostani on suuri apu heidän pärjäämisessään.  Siskon kanssa juteltiin siitä, että miten kauan isä jaksaa hoitaa äitiä.  Äiti tarvitsee apua pukeutumisessa, liikkumisessa ja monessa muussa asiassa. 

Äiti oli ennen se, joka hoiti kodin, teki ruuat, siivosi ja hoiti asiat.  Isää en koskaan kotona asuessani nähnyt hellan ääressä tai imurin varressa.  Nyt isä tekee muutamia bravuuriruokiaan, imuroikin tarvittaessa.  Roolit ovat muuttuneet.  Mietimme sitäkin, olisiko tarpeellista saada äiti vuorohoitoon, viikko hoitokodissa, viikko kotona, niin isäkin saisi välillä levättyä..

Isä ja äiti elävät isän lapsuukodissa, jossa isäkin huonollakin näöllä pärjää tutuissa paikoissa.  Äiti taas, joka välillä ei tunnista edes isää, tunnistaa kuitenkin vielä tutut paikat.  Olisiko siis oikein, jos äiti tai molemmat joutuisivat hoitokotiin pärjätäkseen paremmin.  Vai olisiko sittenkin oikein antaa heidän olla kotonaan, nauttia tutusta ympäristöstä ja olla itsenäisiä omilla aikatauluillaan.  Ehkä muutamia elinvuosia/-kuukausia tulisi lisää, jos hoitopaikka olisi kuntouttavaa hoitoa antava.  Mutta onko niistä vuosista tai kuukausista iloa, jos niitä ei saa elää omallalaillaan.  Molemmat vanhempani ovat jo reilusti yli 80 vuotiaita.  Heillä on yhteistä taivalta takanaan yli 60 vuotta, yhdessä tehneet työnsä, eläneet samalla paikalla, tottuneet toisiinsa ja ympäristöön.  Eikö olisikin väärin viedä heitä johonkin vieraaseen, uuteen ja mahdollisesti jopa erottaa heidät toisistaan.  Itse toivoisin ainakin, että myös elämäni loppuvuodet ovat mielekkäitä, itselle sopivalla tavalla, ei väkisin laitoshoidossa jatkettuja.