Päiväohjelmaa

Luin jostain, että jos pitää yhteyttä ja seuraa ihmistä vain somen kautta, niin saa siloitellun kuvan elämästä eikä todellisuutta.  Niin kait se on.  Vain kauniita kuvia, tekemisiä, ostoksia.  Ei sitä todellisuutta, mikä tosiasiassa on siellä arjessa.

Tosiasiassa minunkin päiväni täällä kaukana kaikesta, ovat aika tylsiä. Aamupuuron ja Koiran ja kissojen syöttämisen jälkeen lähdemme aamulenkille postin hakuun.

Koira saa juosta vapaana lähes maantielle saakka, sitten hihnassa postilaatikolle ja takaisin. Ja taas omalla tiellä vapaana.  Pikkukissa lähtee yleensä ulos samoihin aikoihin ja seuraa meitä osan matkaa.

Postin haun jälkeen keitän aamukahvin, luen postit, jos jotain tulee.  Yleensä vähintään mainoksia.

Sen jälkeen puuhailen jotain pientä, petaan sängyn, tiskaan astioita tms. Jos on kirjoitusintoa, kirjoita blogia, jos ei, neulon ja katson jotain tallenuksia.

 Keskipäivän jälkeen syön jotain, lämmitän uunia, käyn Koiran kanssa ulkona hakemassa lisää puita. Oleskelen vain neuloen tai lukien jotain.  Kun Mies tulee töistä, syömme iltaruuan.  Mies saattaa illalla tehdä lumitöitä traktorilla, korjata ja huoltaa autoja tms.  Yhdessä katsomme salkkarit ja uutiset.  Jossain välin juomme iltakahvit.  Aika tylsän kuuloinen päiväohjelma.

Ihmettelette varmaan miksen puuhaa enemmän, osallistu enemmän jne.  Ensinnäkin, olen työkyvyttömyyseläkkeellä eli tarkoittaa myös sitä, etten kykene harrastamaankaan täysillä.  En saa aikaiseksi niin paljoa kuin aiemmin, en jaksakaan.  Toisaalta esim. koen välillä turhauttavaltakin tehdä käsitöitä, joille ei oikeastaan ole tarvetta.  Sukkia kudon, vaikkei niitä kukaan tarvitsisikaan, koska sukan kutominen on minulle jonkinlaista terapiaa.  Se auttaa keskittymään ja kädet saa tekemistä.  Toiseksi, kun asumme täällä kaukana kaikesta, en raaski lähteä usein kylille, ihan säästösyistäkin.  Toisaalta, mitä siellä kylillä aina tekisi.  Suurin osa ikäisistäni on työelämässä, kirjastossa ja uimahallilla ei nyt koko päivää saa kulumaan.  Nyt, kun autoni on ollut puolitoista kuukautta rikki, niin sekin on estänyt liikkumista.  Mies sai sen jo viikonloppuna käyntiin ja laittaa sitä tänään työpäivän jälkeen kuntoon.  Tuolla suuremmassa kaupungissa olisi ystäviä/tuttavia, joiden kanssa voisi käydä vaikkapa lounaalla ja rupatella samalla, mutta sinnekin menee näin talvisin reilut puolitoista tuntia suuntaansa ajaessa.   Polttoainettakin siinä kuluu.  Niinpä sitten vietän aikaani täällä eläinten kanssa.  Mies aina tuskastuessaan noihin kissoihin ja Koiraan, ihmettelee miksi niitä pitää olla.  Ilman niitä olisin ihan onneton.  Ne ovat ainoat, joille voin jutella ja joiden hoitamisesta tunnen itseni edes jotenkin tarpeelliseksi.  Voi mennä viikko, etten näe muita ihmisiä kuin Mieheni.  En edes vilaukselta.  Vähitellen sitä alkaa jo vältelläkin muualle menoa.  Se miksi asumme täällä, on sattumien summa.  Ollessani vielä työelämässä, asuimme Mieheni kanssa eri paikkakunnilla, hän täällä ja minä tuolla suuremmassa kaupungissa.  Kun olin myynyt asuntoni ja siirryin asumaan vuokralle Kuopuksen kanssa, niin haaveilin paikasta, josta tulisi perheen uusi kotipaikka.  Paikka, joka ei vaihtuisi jatkuvasti ja johon lapset ja lapsenlapset voisivat aina tulla.  Silloin hankin tämän paikan, ensin siis vapaa-ajan asunnoksi.  Sitten jäinkin pois työelämästä ja oli edullisinta muuttaa asumaan tänne.  Ennen muuttoani tälle paikkakunnalle, asui Mies nuoruudenkodissaan, mutta en koskaan ole kokenut sitä paikaksi, johon voisin muuttaa. Yhteiseksi kodiksi oli parempi valita paikka, johon kummankaan entinen elämä ei liittynyt.  Tässä yhdistyy sekä kesämökki että asunto, molempiin erikseen ei olisi varaa.  Asuminen täällä kyllä on edullista, mutta yksinäistä ja rauhallista.  Kesällä järvellä liikkuvat ja satamassa käyvät vilkastuttavat jonkin verraan elämää.  Terassin rappusilla istuen voi katsoa ohimeneviä veneitä, ääniäkin kuuluu ihan eri tavalla, vaikkei ihmisiä tapaisikaan sen enempää.  Mutta talviaika on pitkä ja hiljainen.