lauantai 24. maaliskuuta 2018

Lapsuus, toivepostaus




Kastepäivänäni tammikuun alussa reilut 59 vuotta sitten lapsuudenkodissani Punkaharjulla.
Lapsuudenkotiani asuttaa vielä nykyisinkin isäni, äitini ollessa jo palvelukodissa,
elin siis ensimmäiset 19 vuotta samassa paikassa.
Kyllä tuntuu oudolta, että olen näinkin vanha, kun tunnen itseni
edelleenkin samaksi epävarmaksi nuoreksi tytöksi, joka ei vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona.
Peilistä katsoo outo ihminen, toisaalta tuttu, toisaalta en tunnista itseäni.
Paljon äitini piirteitä, mutta silti jotain uutta ja omaa, mutta ihmeesti vanhalta näyttävää.


Kuvat lapsuudestani ovat aurinkoisia, iloisia, lämmin henkisiä.
Jokaisella meistä on omat muistomme,
vaikka vertailisimme niitä sisarusteni kanssa, emme olisi kokeneet
lapsuuttamme samoin, jokainen muistaa eri asioita ja samatkin asiat eri tavalla.
Monesti minut on valokuvattu kolme vuotta vanhemman siskoni kanssa.
Olen joskus esitellytkin itseni, että olen maalaistalon toiseksi vanhin tyttö,
jonka jälkeen syntyi kauan kaivattu poika ja vielä toinenkin myöhemmin.
Isä oli joutunut tarttumaan jo 20 vuotiaana isännän tehtäviin oman isänsä 
menehtyessä sairaskohtaukseen.  Äiti ja isä avioituivat nuorena.
Isä olisi halunnut lähteä opiskelemaan kuten sisarensa, mutta velvollisuus kutsui.
Ihmettelin joskus, että mikset lähtenyt.  Isä sanoi, ettei voinut jättää kotitilaansa.


Mummolan mummo, äidin äiti, oli minulle tärkeä.
Siskoni kanssa saimme kesäisin olla mummolassa muutaman päivän kesälomilla,
vaikka mummola sijaitsi samassa kunnassa.
Kouluaikoinakin kävin mummolassa yökylässä ja koen, että siellä minut
huomioitiin omana itsenäni, koin olevani isovanhemmilleni tärkeä,
Pappani menehtyi syöpään seitsemänkymppisenä, ollessani lukiossa.
Pappa opetti minut jo pienenä pelaamaan korttia.
Isäni äiti asui meillä melko kauan ennen vanhainkotiin joutumistaan.
Hän jäi silti vieraammaksi, häntä piti mm. teititellä.
En kyllä muista, että äitinikään olisi meitä lapsia halaillut tai pitänyt sylissä,
ehkä se ei silloin ollut niin tapana. 


Maatalon lapsina meidät otettiin jo pienenä mukaan talon töihin.
Muistan ne kesäaamut, jolloin piti herätä haravoimaan pellon pientareita
tai piti tehdä ruokaa koko porukalle, kun ylsi hellan korkeudelle.
Työn tekeminen oli arvostettua, jopa niin, että telkkariakin katsellessa ei saanut olla jouten.  
Opin siis jo lapsuudenkodissani käsitöitä tekemään ja nauttimaan sadepäivistä.
Omaa taskurahaakin piti jotenkin hankkia,
tilasimme jostain lehdestä isot määrät joulukortteja ja kiersimme
myymässä niitä kylällämme ja saimme siten muutaman markan.
Ne sitten tuhlaantuivat joululahjaostoksiin.
Syntymä- ja nimipäivien vieton olen oppinut kotoani.
Meillä vietettiin niitä ja vähintään naapurin täti ja toisen naapurin lapset tulivat kylään.
Muistan, että koko kylällä oli sama tapa, vanhempanikin kävivät naapureissa
syntymä-/nimipäivillä, aikuistenkin.
Muistan lapsena käyneeni pyhäkoulua ja tyttökerhoa.
Naapurien lasten kanssa leikittiin monenlaisia leikkejä, pelattiin pelejä,
hiihdettiin ja luisteltiin isän pihaan jäädyttämällä pienellä alueella.
Kirjastossakin käytettiin ja luinkin paljon tyttökirjoja.
Joululahjaksi sainkin yleensä uuden Tiina-kirjan.


Kymmenvuotiaana meidät lapset käytettiin ihan valokuvaamossa.
Muistaakseni sain lahjaksi uuden rannekellon.
Kun olen Miehen kanssa jutellut lapsuudestani, niin aivan kuin eri maailmoissa olisi asuttu,
vaikka hän on 4,5 vuotta nuorempi. Mutta minä asuin etelämmässä, hän toteaa.
Meillä oli telkkari aina, mitä muistan, sekä puhelin ja sähköt sekä vesijohto ja viemäri.
Sisävessakin jo kansakouluaikoinani sekä kylpyhuone suihkulla ja ammeella.
Isäni isäkin oli aikoinaan ollut edistyksellinen,  taloomme oli rakennettu
vesikeskuslämmitys, jota oli kauempaakin käyty katsomassa.
Isäkin tykkäsi rakentaa ja remontoida. Kotiamme uudistettiin,
rakennettiin saunatilat "elintasosiipeen".


Vuonna 1966 olin toisella luokalla kansakoulussa.
Aloitin koulun 6 vuotiaana, joulukuussa kun olen syntynyt.
Olin pieni ja heiveröinen ja jouduin vitamiini-/rautakuurille, jotta jaksoin 2,5 km koulumatkan kulkea milloin hiihtäen, milloin potkurilla, milloin kävellen tai pyörällä.
Kuulun vielä ikäryhmään, joka kävi ensin kansakoulua 4 vuotta ja 
osa pyrki sitten oppikouluun tai jatkoi kansakoulun jälkeen kansalaiskouluun.
Itse pyrin neljänneltä luokalta oppikouluun.
Vanhemmilleni oli tärkeää, että koulua käydään ja hankitaan ammatti.
Niinpä me kolme kävimme sitten ylioppilaiksi ja jatkoimme siitä opiskelua eteenpäin,
vain vanhempi veljistäni kävi peruskoulun ja siitä maatalousopintoihin.
Osasin jo lukea ja kirjoittaa, kun menin kansakouluun.  Meitä oli vain kolme tyttöä ja kymmenkunta poikaa luokallamme ja kakkosluokka samassa luokkahuoneessa.
Muistan myös, että opettajalla oli suosikkeja, etenkin jos vanhemmat olivat ns silmäätekeviä,
ison talon tai johtajien lapsia.  Koulussamme oli paljon myös sahalaisten lapsia ja siihen aikaanhan oli vielä tapana käydä jopa eri kaupoissakin, työläisten ja maalaisten.


Punkaharjun Yhteiskoulu 1 luokka vuonna 1969.
Kyllä se pyrkiminen silloin jännitti. Oli muistaakseni monenlaisia tehtäviä pääsykokeissa.
Olin kyllä saanut neljännellä luokalla stipendinkin, 5 markkaa, joten 
koulu oli sujunut hyvin.
Mitäkä sitten kertoisin vielä lapsuudestani, mitkä asiat vaikuttavat vieläkin?
Varmasti monikin. Esim. juuri tuo työnteon arvostaminen,
en osaa vieläkään nauttia jouten olosta.  Velvollisuuden tunto, omien puolustaminen,
osallistuminen, herkuilla palkitseminen sekä perinteet.
Koulumaailmasta opin lisäksi jo silloin, että taustoillasi on vaikutusta.
Kotonani ei suvaittu kiroilua, enkä itsekään sitä ole vieläkään oppinut.
Tiettyjä sääntöjä oli mm. pyhäisin ei tehty kuin välttämättömimmät työt,
aika sovinnaisia oltiin, paheksuttiin juopottelua, eroamista, 
sitä, mitä naapurit sanovat.
Kuinka paljon sitten lapsuusajan muistot muodostuvat siitä, mitä minulle on kerrottu tai mitä olen  muilta kuullut, varmasti suurin osa.
60 vuotta sitten Suomi oli aika erilainen ja eroavaisuudet etelän, lännen, idän ja pohjoisen välillä suuremmat kuin nykyisin.



28 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen on lapsuustarinasi, tavallisen turvallinen. Olen itse vm-46, ja syntynyt Tampereella kerrostalon asujaksi, mutta monta yhtymäkohtaa meidänkin ikäpolvilla on. Sisarusten muistot samasta asiasta ovat useinkin erilaisia, niin meilläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokainen näkee ja tuntee eri tavalla samankin kokemuksen.

      Poista
  2. Voi kuinka kiva lukea sinun lapsuustarinasi! Ehkä tarina jatkuu vielä...

    VastaaPoista
  3. Minä olen sinua pari vuotta nuorempi ja aika tuttuja asioita kirjoitit. Huvittavaa, että minulla oli samantyylinen liivihame, kuin sinulla 10-vuotiaana. Muistan tuon metallisen rinkulan vetoketjussa. Tätini leikkasi vaatteita ja äitini ompeli melkein kaikki vaatteet meille kolmelle tytölle. Keväisin, syksyisin ja jouluksi saatiin aina jotain uusia vaatteita.
    Minä kävin kansakoulua sen 6 vuotta, kansalaiskoulua 3 ja sen jälkeen menin kolmeksi vuodeksi ammattikouluun. Tykkäsin käsitöistä ja ruuanlaitosta, joten pähkäilin kauan, kumman valitsen. Menin sitten keittäjä- ja laitoskeittäjälinjalle. Molempia olen saanut tehdä ihan tarpeeksi ja onneksi olen päässyt tuosta ammatti-ruuanlaitosta pois. Se oli tosi raskasta.
    Mekin muuten siskoni kanssa myytiin joulukortteja ympäri kylää muutamana vuonna.
    Kotona jouduimme aika nuorena opettelemaan siivousta ja ruuanlaittoa, kun äitimme sairasti paljon. Hänellä oli mm. paha astma ja hän oli joka talvi monta viikkoa sairaalassa. Onneksi myöhemmin sai parempia lääkkeitä,joiden kanssa pärjäsi kotona.
    Hauskaa muistella lapsuutta! Tervetuloa lukijakseni ja hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liekö tuo rinkula vetoketjussa ollut silloin muotia? Muistelen että tuokin liivihame oli teetetty äidin jostain vanhasta vaatteesta. Äitini ei itse ommellut, mutta meille tytöille teetätettiin paljon vaatteita. Silloin ompelu taisi olla halvempaakin. Mekin saatiin aina joulu- ja kevätjuhliin uudet vaatteet. Tuo joulukorttien myyntijuttu on kiva sattuma. Oli todellakin kivaa muistella lapsuutta! Hyvää viikonloppua sinullekin!

      Poista
  4. Olipa mielenkiintoinen postaus. Oli mukava lukea, paljon samoja juttuja omassa lapsuudessani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista oli myös etsiä kuvia ja muistella lapsuuttani.

      Poista
  5. Olipa kiva lukea. :) Oot saman ikäinen ku min äiti, niin tutulta kuulostaa monikin asia, hänkin on maalta kotoisin. Vaikka täällä vähän etelämmässä ollaankin, niin kyllä se maalaisten ja kaupunkilaisten ero on ollut suuri. On ollu mukamas hianompaa väkee, ja sitte vähä huanompaa. Onneksi maailma joissain asioissa muuttuu.

    VastaaPoista
  6. Voi oli niin kiva lukea, ja hyvin paljon samoja asioita oli minunkin lapsuudessa. Kiitos!
    Just hävitin laatikollisen vanhoja papereita ja löysin oman ekan päiväkirjan (ja monia muitakin sen jälkeen), joka oli aloitettu v.-1967, olin ollut 3. luokkalainen. Sitten vuoden päästä kesän alussa oli oppikouluun pyrkiminen ja toisen koepäivän aikana oli tullut tieto, että Robert Kennedy oli ammuttu. Muistan kun pyörällä tulin kotiin.
    Kirjoja olin silloinkin lukenut ja kirjoitellut niistä päiväkirjaan, eli ihan samat harrastukset kuin nyt :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla sinunkin muistoja. Itsekin luen ja teen käsitöitä kuten lapsuudessanikin.

      Poista
  7. Olipa kiva kuulla sinun lapsuudestasi. Aivan ihania kuvia <3

    VastaaPoista
  8. Todella mielenkiintoinen postaus. Kiitos siitä :)

    VastaaPoista
  9. Voi, miten ilahduin tästä postauksessa. Luin tämän moneen kertaan. Joissakin kohdin tuli kyllä mieli ottaa se pieni tyttö, joka olit, syliin. Vanhempiesi sukupolvella on ollut melkoisesti työtä, eikä silloin ollut tapana miettiä lasten tarvitsevan muutakin, kuin katon päänsä päälle, vaatteet ylleen, järkevää tekemistä ja leipää pöytään. Teillä osattiin sentään arvostaa koulutusta, mikä ilahdutti mieltäni. Eniten hämmästytti se, että kotona asuva mummo jäi sinulle (lapsille?) etäiseksi. Lapsenlapsethan yleensä sulattaa mummojen sydämet. Ehkä hän ei vaan ollut kovin lapsirakas ihminen. Onneksi sinulla oli myös se toinen mummo. Nuo kuvat sinusta ovat jotenkin hellyyttäviä. Jos olisin ollut ikäisesi lapsi samalla paikkakunnalla, olisin varmasti kadehtinut sinua siitä, ettei kotonasi kiroiltu, meillä kun ilmapiiri oli aivan toisenlainen.
    Kiitos vielä kerran lapsuutesi avaamisesta.
    Kaikkea hyvää tähän pyhäpäivään ja ensi viikkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Itsekään en ymmärrä oikein miksi kotonamme asunut mummo jäi niin etäiseksi. Liekö sekin vaikuttanut että hän oli 64 v kun synnyin, toisaalta itseeni nyt verraten ei kovinkaan vanha. Vanhemmillani tuntui aina olevan paljon töitä ja tiukkaa rahastakin, vaikken sitä lapsena huomannutkaan. Meillä ei oltu mitenkään uskovaisia, mutta kristillinen kasvatus silti saatiin ja käytöstapoja opetettiin. Hyvää Palmusunnuntaita ja alkavaa viikkoa!

      Poista
  10. Hienosti kirjoitettu. Ihan kuin jostain kirjasta. Kuvat lisää nostalgiaa. Osin samanlaisia juttuja on omassa nuoruudessakin. Sinul oli oma luistinrata! Wau!
    Jokaisen pitäis tehä joku tällänen, että tulevat sukupolvet tajuais, mistä puusta vanhemmat on tehty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, vaikeaa oli saada lapsuus kerrottua lyhyesti. Monta asiaa on jälkikäteen tullut mieleeni, mitä olisi voinut kirjoittaa vielä.
      Itse sain Miniältä sellaisen isovanhemman kirjan, johon voin tallentaa tietoja lapsenlapsille. Jospa he joskus aikuisina lukisivat sen.

      Poista
  11. Aivan ihana postaus! Samaistuin moneen asiaan kirjoituksessasi.Hyvin tutulta tuntui.
    Aina on niin mukava katsella vanhoja valokuviakin.<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhoja kuvia oli todellakin mukavaa katsella. Monia muistoja nousi esiin. Onneksi kuvia on otettu ja talletettu.

      Poista
  12. Tuttua tekstiä myös minulle, usein tulee katseltua mustavalkoisia kuvia, niinkuin koulukuvatkin olivat mustavalkoisia silloin 60 luvulla,blogiini olen myös niitä laittanut.Niin lyhyt on tämä elämä ja niin nopeasti se kiitää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, nyt tuntuu, että elämä on todellakin lyhyt ja miten nopeesti aika kuluukaan. Mihin ne vuodet oikein menivät?

      Poista
  13. Kiva postaus :) Olleen ihan saman ikäisiä, joten aika tuttua kauraa minullekin. Aika menee kyllä niin nopeaa ja itsestänikin tuntuu, että vasta olin teini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se aikuisikä hurahti johonkin. Mukavaa pääsiäisviikkoa!

      Poista
  14. Niin mukava lukea muistojasi ja katsella vanhoja kuvia. Samaa ikäluokkaa olemme, minä ehkä vanhempi. Minäkin olen blogiini laitellut vanhoja kuviani. Ovatpahan siellä tallessa ja sukulaisetkin voivat katsella. Äitini luota toin vanhat kuvat. Äiti nyt 90 v ja täysin dementoitunut. Minullekin oli mummo se rakkain, joka meidät hoiti, kun äitikin kävi töissä. Muutenhan olisi kaupungissa pitänyt palkata kotiapulainen ja siihen ei ollut varaa. Teini-iässä sitä niin odotti, että ois jo 16 ja 18 vuotta nyt aika menee liiankin nopeasti. Siihen aikaan oli se ylioppilastutkinnon suorittaminen jotakin merkityksellistä mutta jäi minultakin yliopisto-opinnot, että olisi keskikoulukin riittänyt. Veljellä oli lukupää ja hänestä tuli lääkäri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan itsekin kun sitä odotti että saisi käydä rippikoulun ja sitten että tulisi täysi-ikäiseksi. Ylioppilastutkinto oli todellakin merkityksellisempi silloin, en minäkään korkeakouluihin jatkanut ja jälkikäteen ajatellen aika turhalta lukio tuntuu, mutta saipahan aikuistua vielä kolme vuotta lukiossa.

      Poista