keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Nuoruus, toivepostaus



Tykkäsin jo lapsena ja nuorena eläimistä.
Meillä oli nimikkölehmät navetassa, minulla mm Omena, ruskea valkopisamainen.
Navettatöitä emme tarvinneet tehdä kuin poikkeustilanteissa esim.
äitienpäivänä menimme isän kaveriksi navettaan ja annoimme äidin jäädä sisälle.
Joskus vanhempana lomitimme vanhempiamme naapurin vanhan emännän valvonnassa,
jolloin vanhempamme pääsivät käymään kaukaisemmissa sukulaisissa.
Joskus kävi niinkin, että aamuyön puolella tulin kotiin "tansseista" ja viideltä piti nousta navettaan.
Mutta voi että ne kauniit usvaiset kesäaamut ja lehmien haku pellolta!
Kissoja meillä oli aina.  Yhden opetin syömään aamupuuroa sylissäni istuen,
pieni teevati pöydän reunalla ja oma isompi lautaseni vieressä.
Vasta vanhempana osasin ihmetellä, miksi naapurin kissa sai aina monta pentua
ja meidän kissa vain yhden. 
Kanejakin oli kesäisin ulkona häkissä, talvella vapaana tallissa.
Tarinan mukaan viimeinen iso lihava kani kävi välillä syömässä jauholaarissa
ja kuoli säikähdykseen koiran päästyä navettaan.


Talvisin teimme hiihtoretkiä eväiden kanssa naapurin lasten kanssa.
Naapurissa oli minun ikäiseni poika, kävimme koulua eka luokasta ylioppilaaksi asti
samalla luokalla, olimme kuin veli ja sisar. Pänttäsimme ruotsiakin hänen opettajatätinsä avustuksella yhdessä kirjoituksiin.  Eka lukiovuonna päätin, että en halua jatkaa lukiossa ja hankn ruotsin ehdot.
Siskoni pääsi kuitenkin sitten keväällä ylioppilaaksi ja kilpailuhenkeni nousi,
kyllä minäkin.  Luin  ehdot ja lopulta sitten kirjoitin ruotsista melkein "ällän".
Hiihtoa, pyöräilyä, uintia, onkimista, kirjojen lukemista, käsitöitä,
ei minulla sen kummempia harrastuksia ollut.
Koulukaveritkin asuivat ympäri kuntaa ja heitä näki vain koulussa.
Jääkiekko-otteluita käytiin kyllä seuraamassa lähikunnissakin.
Ulkojäillä varpaat jäässä siskoni kaveriporukan mukana.  
Koulussa oli joskus "hippoja" ja niihin pääsin.
Olihan se jännää tanssia hitaita jonkun pojan kanssa.  Ujosti.


Rippikoulun käytyä sai luvan lähteä viikonloppuisin läheiselle tanssilavalle.
Aluksi joka toinen lauantai ja sitten tarpeeksi kinuttua joka lauantai,
talvisin kuitenkin harvemmin ja naapurikunnan tanssipaikkoihin, jos sai kyydin.
Ei siellä oikeastaan tanssittu, vietettin aikaa muiden nuorten kanssa
kuunnellen musiikkia.  Huviniemi oli alueella tosi suosittu,
parhaimmillaan sinne ajoi lähes kymmenen tilauslinja-autoa Savonlinnasta, Kerimäeltä,
Parikkalasta ja Simpeleeltä. Esiintyjinäkin oli sen hetken huiput Hurriganesista alkaen.
Siellä näki muitakin kuin oman koulun oppilaita toukokuusta elokuulle.
Tulihan sitä alkoholiakin alaikäisenä nautittua, kerran jopa sairaalareissun verran.
Olin ujo enkä muuten uskaltanut lähestyä muita, rohkeutta olevinaan tarvitsin.  
Kavereita oli oman ja naapurikylän nuoriso sekä muutama koulukaveri. 
Paras kaverini oli oppikoulun eka luokalla tapaamani tyttö.
Harmi, että lukion jälkeen tiemme erosivat.  Muutamia kirjeitä kirjoiteltiin vielä
opiskeluaikoina, mutta ehkä se yhteydenpito oli silloin hankalampaa ja aikaa vievää,
että se sitten jäi. Lapsuus- ja nuoruusajoilta minulla ei olekaan ketään ystävää enää.


Omatekoinen tausta ylioppilaskuvausta varten.
Oppikoulu meni ihan keskinkertaisesti.  Luokkakoot oli isoja, oppikoulun
kolmannella luokalla jopa 45 oppilasta.  Tietysti luokalla oli myös niitä vilkkaita,
kaikkea tekemistä keksiviä poikia, jotka tekivät opettajille kepposia. Rauhatonta siis.
Itse pidin historiasta, uskonnosta, matematiikasta, äidinkielestä.
Kielistä en pitänyt, koska en osaa niitä lausua kunnolla.
Meidän ikäluokka olikin vasta ensimmäinen, joka  joutui kirjoittamaan
monimuotokokeen ja kuullun ymmärtämisen. 
Sitä harjoiteltiin yhdestä luokan edessä  olevasta kasettisoittimesta kuunnellen.
Matikka on ollut aina helppoa.  Kävinkin ns. pitkän matikan linjan lukiossa,
numeron ollessa aina 9.
Lukioon olisin halunnut toiselle paikkakunnalle kuten siskoni,
mutta pahaksi onnekseni kuntaamme perustettiin lukio juuri silloin
ja tietenkin se tuli halvemmaksi.  Sinne siis oli pakko mennä.


Pikkuserkkuni sisko asui Imatralla ja mehän päätettiin sitten mennä Imatran ajoihin.
Kävin siellä toisenkin kerran siskoni ja hänen poikakaverinsa ja kaveriporukan kanssa.
Moottoripyöristä (ja niiden kuskeista) tykkäsin muutenkin.
Voi sitä vauhdin hurmaa.  Ei silloin pelottanut.
Matkustamaan pääsin lähinnä päiväretkillä lähiseudulla.
Pari kertaa pääsin Helsinkiinkin, kummitätini luona käymään ja  
naapurin tytön kanssa hänen serkkunsa luona vierailemaan.  
Kesät meni maatilan töissä, vasta lukion toisena kesänä sain mennä ns. vieraalle töihin.
Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli postinjakajan sijaisena, pyörällä polkien
sekä leikkikentän hoitajana. 17-vuotiaana olin kahdelle nuoremmalle ohjaajalle
opastajana sekä ison lapsilauman vahtijana. Nyt hirvittäisi.
Lukion jälkeen heti huhtikuussa pääsin kunnan virastoon töihin.
Koska en tiennyt minne haluaisin opiskelemaan, niin jäinkin sitten välivuodeksi
sijaistamaan toimistovirkailijan äitiyslomaa.


Sekä lukion aloittaminen että ylioppilaaksi pääsymme noteerattiin alueen 
lehdissä runsaasti.  Punkaharjun kunta lahjoitti meille ylioppilaslakitkin.
Ensimmäinen vuosi käytiin vielä oppikoulun tai silloisen kunnallisen keskikoulun
kanssa samoissa tiloissa, sitten valmistui viereen lukiorakennus.
Koska meillä ei ollut mitään perinteitä, niin en ole esim. tanssinut vanhojen tansseja,
penkkarit kyllä vietettiin.
Viime vuonna ylioppilaaksi pääsystäni tuli 40 vuotta ja lukio lakkautettiin.


En oikein koskaan ole tiennyt mikä minusta tulee isona.
Lukion aikaan ja sen jälkeenkin olin liian lapsellinen ymmärtämään
opiskelun merkitystä. Kotona korostettiin ammatin hankkimista yleistasolla.
 Lukiotakin kävin, kun oli "pakko",
 en siksi että olisin ymmärtänyt siitä olevan hyötyä tulevaisuudessa.
Ei lukion käynnistä nyt toisaalta hyötyä ollutkaan,
opistotasoisen tutkinnon suoritin lopulta.  Yleissivistystä lukio ehkä lisäsi ja
antoi aikaa kasvaa.  Jos ammattikorkeakoulut olisivat jo silloin olleet olemassa,
niin uskoisin, että olisin käynyt sellaisen.
Pyrin minä yliopistoonkin, mutten tainnut edes pääsykirjoja lukea.


Tässä kuvassa näkyy käsitöitäni.  Seinällä olevan raanun kudoin lukion jälkeisenä välivuotenani.
Rukiinlapa on kaiverrettu kansalaisopiston puutyökurssilla.
Sängyn päällä on myös itse virkkaamani pitsipeitto.
Hiukseni olivat tuolloin nuorempana paksun näköiset ja luonnonsäkkärät.
Kuinkahan monta kertaa kuulinkaan, että näytän ihan Janis Joplinilta!
Silmälasimuotikin näyttää hassulta.  Sain lasit jo 11-vuotiaana ja äidin kertoman mukaan
olin seisonut talomme rappusilla ja kysynyt, että oletteko te muut nähneet 
nuo pellon takana olevat puut aina.
Laseja ei suinkaan vaihdettu muodin mukana, ne maksoivat paljon,
kuten edelleenkin ja niitä vaihdettiin vasta sitten, kun ei entisillä enää nähnyt.


Opiskelemaan halusin mahdollisimman kauas, en kuitenkaan mihinkään isoon kaupunkiin.
Päädyin Riihimäelle! 
Ensimmäisen vuoden asuin kimppakämpässä ja se oli minusta hauskaa.
Aina oli seuraa ja teimme paljon yhdessä.
Joka torstai oli herkutteluilta.  Paljon jäätelöä, keksejä ja kotoa tuotuja hilloja kahvin kera.
Perjantaisin lähdimme kotipaikkakunnillemme.
Järjestimme Syyspäivän tasauksenkin, opiskelijabileet kämpässämme.
Emme saaneet häätöä ja kouluunkin taisimme mennä seuraavana päivänä.
Pidin opiskelusta, minulle se oli helppoa, olinhan ollut jo välillä puolitoistavuotta töissä.


Nyt jälkikäteen ajatellen jouduin aikuistumaan liian varhain vaikken osannutkaan.
Halusin kauas kotoa, luulin löytäväni onnen ja itseni jostain muualta.
En ollut tarpeeksi kypsä siihen.  Vanhempani olivat maksaneet koulutuksen lukion loppuun saakka,
siitä alkaen piti pärjätä omillaan, opintolainalla ja kesätyörahoilla.
Kotoa sai kyllä ruokaa ottaa mukaan viikonloppureissulta ja joskus sai muutaman kympin taskurahaa.
Olisin halunnut vielä jatkaa nuoruuttani, ehkä opiskella lisää,
etsiä itseäni ja suuntaani.  Minulta puuttui kuitenkin rohkeutta ja koin velvollisuudeksi
mennä töihin, perustaa perheen.  Silloin työpaikkoja vielä löytyikin. 
Ehkä minun olisi pitänyt opiskelun jälkeen palata vaikkapa kotiin vielä
ja hakea suuntaa tulevaisuuteen, mutta kotoakin sai sen päätelmän,
että omillaan on pärjättävä ja itsenäistyttävä ja mentävä eteenpäin. Ja itsekin halusi näyttää, että pärjää.
19-vuotiaana tapasin lasteni isän, josta sitten 26 vuoden jälkeen erosin. Hänen mukanaan muutin Joensuun seudulle opintojen päätyttyä.
Jotenkin olen aina vaan ajautunut asiasta toiseen.
Olisin halunnut olla kauemmin lapsi ja nuori  läheisten tukemana.
Opiskelujen aloituksen jälkeen olen asunut aina kaukana läheisistäni, sukulaisistani,
ilman turvaverkkoa.  Yhteydenpito siihen aikaan oli paljon hankalampaa,
puhelinkin tuli meille vasta esikoisen syntymän aikoihin.
Lapsilleni olen aina korostanut, että aina voi palata kotiin ja äiti kyllä yrittää auttaa aina.




24 kommenttia:

  1. Olet selvästi pohdiskelija. Ajan myötä näkökulmatkin muuttuu. Nuorena tapahtuu paljo asioita, joita ei edes osaa pysähtyä miettimään. Osaat kyllä kertoa asioita tosi hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Äidinkieli oli yksi lempiaineistani.

      Poista
  2. Taas vertaan sitä kuinka erilaista on ollut elämä maatalo-nuorten ja ison kaupungin kerrostalo/työläisperheen nuorten elämänkaari. Jossakin omassa blogissani olen kertonut omasta nuoruudestani 50-luvulta eteenpäin. Olet kuvaillut hienosti omaa kasvamistasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistelenkin että luin silloin kertomustasi.

      Poista
  3. Nostalgisia tunnelmia ja elämänvaiheita!
    Näin se elämä heittelee...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Punkaharjulta Riihimäen kautta Joensuuhun.

      Poista
  4. Kiitos tästä ajatuksia herättävästä postauksesta. <3 Olet herttaisen näköinen nuori. Hienosti pohdit nuorena tekemiäsi valintoja ja niiden vaikutuksia. Harva meistä on osannut nuorena tehdä vain sellaisia valintoja, jotka olisivat olleet loppuun asti mietittyjä. Ja vaikka olisi osannutkin, sattuma myös vaikuttaa siihen, millaiseksi elämämme lopulta muotoutuu. Elämä kuljettaa ....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sattumalla on iso merkitys. Eikä nuorena ollut sitä tietomäärää ja kokemusta mitä nyt tarkastella valintoja.

      Poista
  5. Hieno postaus ja voih, mitä kuvia <3 Tätä oli tosi kiva lukea, kiitos tästä! Teidän torstai herkkuilloista muistui mieleeni, että teimme samaa oman kämppikseni kanssa. Täytyykin ehkä laittaa hänelle viestiä, kun tuli mieleeni <3 Mukavaa pääsiäistä sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua harmittaa kun näidenkin herkuttelijoiden kanssa on tiet kulkeneet eri suuntiin. Laita ihmeessä viestiä kämppiksellesi.

      Poista
  6. Olipa mielenkiintoinen postaus taas! Harmitti kun se loppui. :)
    Kerrontasi on mukaantempaavaa. <3
    Samaa mieltä tuosta, että tuohon aikaan ei oikein ymmärretty, että oltiin kovin lapsia pärjäämään itsenäisesti elämässä.Siihen aikaan vaadittiin nuorilta paljon enemmän kuin nyky maailmassa.Olet kyllä ollut ihan Janis Joplinin näköinen. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin olin. Välillä tosiaan ärsytti kun siitä huomautettiin.
      Itse ainakin olin ihan lapsi pärjätäkseni vaikka esitinkin muuta.

      Poista
  7. Ajatuksien ja tunteiden sanoittaminen on tärkeä taito. :) Kiitos mielenkiintoisesta ja ajatuksia herättävästä postauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pohdin välillä liikaakin syitä ja seurauksia. Toisaalta ymmärrän ja hyväksyn siten paremmin asioita.

      Poista
  8. hienosti pohdiskeltu.minulla on tänä vuonna luokkakokous,siis 40 vuoden tkaa.ikävä vain paras kaverini (kuin iso sisko,olen ainoa lapsi) muuttui oudoksi.sitten selvisi että hänestä on tullut jehovan todistaja eikä puhu muusta kuin jumalasta.tuskin tulee.montakohan on jo kuollut ollaan jo lähellä 60.muutama ainakin viinaan,ikävä kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä iässä alkaa jo osa olla menehtyneitä. Harmittaa kun en itse mennyt/päässyt viime vuonna luokkakokoukseemme. Toisaalta muistan ne luokkakaverit aina nuorina.

      Poista
  9. Siis nämä kuvat on ihania. Oma tytär valmistuu juuri lukiosta ja on muuttanut omaan kotiin. Heti kysyin, että tuntuuko siltä, että ollaan ajettu hänet kodista liian aikaisin? Sain vastaukseksi, että "äiti, jos mä olisin sua kuunnellut, niin asuisin koko ikäni kotona" :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin välillä pohdin etten vaan ole ajanut omia lapsiani liian aikaisin itsenäistymään. Onneksi he siirtyivät lähelle asumaan jolloin näimme usein.
      Tyttäresi on varmaan jo itsenäistynyt tarpeeksi. Itse en silloin vielä ollut.

      Poista
  10. Vastaukset
    1. Ihanaa oli koota ja muistella noita aikoja.

      Poista
  11. Ihana lukea noita nostalgisia muistoja. Ihanat kuvat ja tosi kaunis olet, upeat hiukset. Paljon samantapaisia asioita on ollut omassa nuoruudessa, mutta en osais noin kivasti kertoa, mut ehkä jotain voisi kertoa iteki. Kunhan kokoan rohkeutta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyisin hiukset ovat tosi surkeat: lyhyet ja harvat. Ei uskois samoiks.
      Jokainen kertoo omalla tavallaan. Kiva oli tosiaan muistella itsekin.

      Poista
  12. Tuo pärjäämisen eetos tuntuu kovin tutulta. Pärjättävä oli ja ilman sitä puhelintakin, joka meillekin tuli vasta toisen lapsen myötä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin nykyisin perheessä monta puhelinta, ennen se oli kallis investointi. Piti hankkia puhelinosakekin.

      Poista