Vanheneminen

Sanotaan, että vanhenemisen näkee käsistä, sen rypyistä ja juonteista.  Oma käteni on melko pieni eikä ryppyjä vielä paljoa näy, silti omasta mielestä siitä näkee jo, että ikää on.

Omien vanhempieni vanheneminen ja sen seuraaminen on saanut ajattelemaan omaa vanhuuttani.  Katsoin jokin aika sitten Inhimillinen tekijä ohjelman aiheesta.  Siinä pohdittiin vanhusten hyvää hoitoa, yksinäisyyttä yms.  Omassa lähipiirissä on kaksi täysin erilaista vanhuuden elämisen tapaa.  Anoppi miesystävineen asuu kotona, apuna vain siivousapua ja satunnaista asiointiapua.  Anoppi on lähes liikuntakyvytön ja hänen avomiehensäkin lonkka- ja olkapäärajoitteinen.  He eivät halua muita ihmisiä sotkemaan elämäänsä.  He eivät halua, että heidän asioihinsa puututaan.  Monesti ihmettelen heidän ruokatottumuksiaan, lääkkeiden käyttöä ja anopin komentelua ja avomiehen "juoksuttamista" itse vaan istuen paikallaan.  Mutta minkäs teet, voimakastahtoisen anopin pään kääntäminen ei onnistu.  Sääliksi käy avomiehen huono liikkuminen.

Omien vanhempieni hyvinvoinnista huolehtii pitkälti isosiskoni.  Hän on hankkinut parhaimmat mahdolliset lääkkeet ja hoidot vanhemmilleni sekä saatavilla olevat ostopalvelut.  Hän on huolehtinut, että vanhemmillani on virikkeitä, aivojumppaa, fysioterapiaa ja että äiti säilyttää oamatoimisuuttaan.  Ruokavaliot ovat kunnossa ja siskoni käy jakamassa lääkkeet aina pariksi viikoksi kerrallaan.  Tarvittavia apuvälineitä on hankittu.

Molemmat pariskunnat ovat samanikäisiä yli kahdeksankymppisiä, mutta täysin erilaisia.  Olen monesti sanonut Miehelleni, että jos siskoni pääsisi anopin luona käymään, niin olisi kauhuissaan ja pistäisi nopeasti toimeksi, pistäisi lääkkeet kontrolliin, ruokavalion kuntoon ja hankkisi heille apuvälineitä ja kotiapua sekä laittaisi anopin liikkumaan itse.  Eikä kuuntelisi vastaväitteitä.  Mutta toisaalta, mites muutat täysivaltaista aikuista ihmistä, jos hän ei siihen itse suostu.  Väkisin ei voi, oikeutta siihen ei ole.

 Telkkariohjelmassa pohdittiin sitäkin, että miksi ihmiset tavoittelevat entistä pitempää elinikää, vaikka sitten vanhusten hoito on täysin retuperällä.  Ja onko esim. laitoiksissa vuosikausia elävän ihmisen elämä elämisen arvoista.  Eikö lyhyempi täysillä eletty elämä olisi parempi kuin vanhuus toisten autettavana?  

Omaa vanhuuttani olen pohtinut siksi, että jos perin äidin (ja myös äidin äidin) dementian ja alzheimerin taudin, niin millaista vanhuuteni on.  Mitä hyötyä on elää vanhaksi, jos ei esim tunnista lapsiaan tai lapsenlapsiaan?  Onko pitkä elämä toivottavaa, jos sen joutuu viettämään yksin laitoksessa muiden autettavana tietämättä itse edes missä on?

Jos ei itse jaksa huolehtia edes omasta siisteydestään ja hoitajilla ei ole aikaa, eikö se ole vain kidutusta.  Mietin sitäkin, että vaikka äitini ei enää paljoa puhu eikä tunnu aina ymmärtävän, niin miten paljon hän oikeasti tajuaa omasta tilanteestaan ja sen toivottomuudesta.

Siitä olen hyvilläni, että äiti ja isä jäädessään varhain eläkkeelle, viettivät todella monipuolista elämää, matkustivat paljon, harrastivat liikuntaa, kävivät eri kerhoissa, olivat mukana järjestötyössä ja viettivät kaiken kaikkiaan rikasta sosiaalista elämää.

Kaiken tämän pohdinnan ohella olen miettinyt, että miten ihmeessä osaisin nyt elää täyttä elämää, kun siitä vielä nauttisin.  Joka päivästä pitäisi ottaa kaikki irti, joka päivästä pitäisi nauttia, jokaisesta pienestä hetkestä.  Harmittelen välillä sitä, etten ehkä tule näkemään lapsenlapsenlapsiani.  Pikku Prinsessan syntyessä totesin, että yritän tulla sitten hänen 30-vuotispäivilleen, saattaa kyllä olla niin, etten itse ymmärrä enää missä olen.