Tänään aloin ymmärtää ihmisiä, jotka sanovat että eläkkeellä oloon
tottuminen ei ole helppoa. Aiemmin, vaikka olinkin pitkällä
sairaslomalla, niin minulla oli kuitenkin takaraja. Yritin tehdä
asioita, kun vielä olin pois töistä, nautin käsitöistä ja kiireettömistä
aamuista, kävelyistä koiran kanssa eli kaikesta siitä mitä en voinut
tehdä töissä ollessani. Yritin ottaa "kaiken ilon irti" niin kauan kuin
vain mahdollista, koska oletin tilanteen muuttuvan ja palaavani siihen
kiireiseen aikataulutettuun elämääni. Mutta nyt kun tuosta
poikkeuksesta onkin tullut jokapäiväistä, niin en enää osaakaan nauttia siitä samalla tavalla enkä saa asioita aikaiseksi.
Työ hallitsi paljon elämääni, aikataulutti sen. On vaikeaa tajuta, että tätä nykyisyyttä on loppuosa elämästäni. En olisi ennen uskonut, että sanon tämän ääneen, mutta kaipaan tekemistä. Tuntuu, etten saa kiinni siitä ajatuksesta mitä se "tekeminen" olisi huomioiden työkyvyttömyyden aiheuttamat rajoitteisuudet sekä taloudellisuuden.
Tiedän, että haluaisin opiskella kädentaitoja, tehdä vapaaehtoistyötä muita auttaakseni, huolehtia eläimistä, mutta miten nämä yhdistäisi.
Siinäpä pulma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti