Vastauksia, olkaa hyvä

Tässä postauksessa tulee joitakin vastauksia teidän antamiin kysymyksiin.

Kirjat

Olen aina pitänyt lukemisesta, jo ihan lapsesta saakka.
Tätä tapaa olen myös yrittänyt siirtää lapsilleni ja nyt lapsenlapsilleni.
Luen kausittain eli välillä en ollenkaan, sitten taas peräjälkeen monta kirjaa.
Luen myös nopeasti.  Äitini oli myös ahkera lukija ja kirjaston vakiovieras.
Tällä hetkellä luen Katariina Sourin Saranaa ja Tsemppikirja odottaa vuoroaan.
Lapsenlapselleni on tehtäväkirja, jota täytän vähitellen.
Mieluisimmat kirjat ovat historiallisia romaaneja, itsetuntemukseen liittyviä,
välillä jopa maalaisromanttisia hömppäkirjoja, kun kaipaan "aivot narikkaan" kirjaa.
Kaari Utrion kirjat olen lukenut.  Regina Rask, Anna-Leena Härkönen, Laura Honkasalo, Ulla-Maija Paavilainen esimerkkejä lukemistani kirjaston kirjoista.
Joskus oli dekkarikausi. Sitten runokausi. Viime vuonna oli vanhenemiseen liittyvien kirjojen kausi.
Alkuvuodesta luin monta 1918 kansalaissotaan liittyvää kirjaa, etenkin naisnäkökulmasta.
Sitä ennen luin masennukseen ja uupumukseen liittyviä kirjoja.
Nyt on voimaannuttavien ja itsensä ymmärtämisen kirjojen kausi.
Fantasiaa ja scifiä en lue.

Tv-ohjelmat ja elokuvat

Eniten seuraan telkkarista englantilaisia, historiallisia sarjoja.
Downton Abbey oli suosikkini, Hakekaa kätilö onneksi saa vielä jatkoa,
Kotirintaman naiset, Victoria, Ne kesät Intiassa yms.
Agatha Christien tarinat (mm. Neiti Marple) ovat kiinnostavia samoin saksalaiset ja ruotsalaiset dekkarit.
En tykkää hirveestä räiskeestä, enkä korostetusti väkivaltaisista
enkä esim Hauskat kotivideot tyyppisistä "tyhjän nauramisista".
Nyt olen katsonut iltapäivisin Murdochin murhamysteerejä.
Salkkareita ja Uusi Päivä-sarjaa tulee Miehen kanssa katsottua,
samoin, jos mahdollista olen katsonut Puoli Seitsemän-ohjelmaa.
Uutisvuoto oli aiemmin kiva, nykyversiosta en tykkää.
Pitääkö olla huolissaan, on hauska siinä olevien Kyrön, Hotakaisen ja Nousiaisen
oivallusten takia.
Minulla ei ole mitään sellaista ehdotonta telkkariohjelmaa, joka olisi ihan pakko saada katsottua.
Uutiset tietenkin pyrin katsomaan, mutta käy kumpi kanava vaan eli Maikkarin tai Ylen uutiset.
Katson kyllä iltaisin telkkaria neuloessani, mutta jos joku unohtuu,
niin ei se maailmaa kaada. Yksin ollessani saatan olla koko illan aukaisematta telkkaria.
Päivisin katson tosi harvoin telkkaria, ehkä joskus jotain tallennuksesta.
Elokuvissa käyn nykyisin harvoin.  Täällä (siis tuolla kuntakeskuksessa 30 km päässä)
näytetään epäsäännöllisesti elokuvia ja ne on vain vähän aikaa tarjolla.
Viimeksi kävin katsomassa Miehen lempielokuvan Star Wars sitä ennen
Tuntemattoman sotilaan uusimman version.
Ikitien haluaisin nähdä..
Nuorena katsoin isän kanssa telkkarista paljon länkkäreitä.
Olin aina intiaanien puolella. Vaikuttavia elokuvia on olleet
Kuudes aisti, Minun afrikkani, Kauriin metsästäjät,
kaikki jo vanhoja.

Omituiset tavat

Yritin kysellä perheeltä, mitä minun omituiset tapani ovat.
Joko he eivät uskaltaneet kertoa tai sitten ovat jo niin tottuneet niihin,
jotteivat pidä niitä enää omituisina.
Yhden ainakin tiedän.  Potkin autoista lumikasaantumia roiskeläpistä.
Pitää ihan hillitä itseäni, etten potkisi vieraista autoista.
Toinen tapa on laskea ohi kulkevien junien vaunuja.
32 + kaksi veturia taitaa olla ennätykseni.
Tykkään myös käristää nuotiomakkarat lähes mustiksi.
Olen myös sellainen sivusta seuraaja.  Mielelläni katselen esim. junassa muita ihmisiä,
mietin heidän taustojaan, syytä matkustaa yms .Minun on myös helpompi hyväksyä asioita, jos ymmärrän taustat ja syyt.
 Joskus sanoin lapsilleni, että minun asunnossani pitää olla ikkunat itään,
jottei vihollinen pääse yllättämään.
Nyt asun itärajalla, 5 km rajalta.  Ikkunat ovat itään päin.

Reissut

Olen matkustellut ulkomailla vain muutamissa kohteissa;
Ruotsissa, Virossa, Latviassa, Irlannissa, Bulgariassa, Kyproksella, Espanjassa ja
Venäjällä Pietarissa, Viipurissa, Petroskoissa sekä Kostamus-Rukajärvi-Ontajärvi suunnalla .
Venäjällä käynnit liittyivät pääosin työhöni, Pietarissa tai silloisessa Leningradissa kävimme lukioaikana luokkaretkellä. Viipurissa pari vuotta sitten ystäväporukalla.
Ei minun mieli edes tee ulkomaille.  Tottakai olen hieman kateellinen,
kun kuulen ystävieni tai siskoni ulkomaan matkoista.  Kateellinen olen enemmänkin siitä,
että heillä on varaa mennä ja matkustaa.  Toisaalta pelkään mennä vieraisiin paikkoihin.
En tykkää syödä erikoisia ruokia, en tykkää puhua eri kielillä.
Tykkään vaivattomuudesta.
Kotimaassakin tulee nykyisin matkusteltua harvoin.
Miestä ei saa oikein mihinkään lähtemään eikä ole varaakaan reissata.
 Joskus kyllä tekisi mieli etenkin hotelliaamiaiselle.
Kaikki ihanuudet valmiina ja itse valittavissa.
Aikoinaan Joensuussa asuessani kuuluin marttoihin ja osallistuin monille
kotimaan matkoille marttaporukassa.  Silloin pääsin käymään monissa sellaisissa
paikoissa, joissa ei muuten tulisi/pääsisi käymään.
Mieleeni ovat jääneet mm. Presidenttien jalanjäljillä, Oopperamatka,
Mauritzbergin linna. Olen käynyt myös mm. ydinvoimalassa.  Kun lapset olivat pieniä, teimme joka kesä jonkun pikkureissun, yhtenä kesänä kiersimme monta huvipuistoa ja se jäi lasten mieleen.
Enpä taida olla reissuihmisiä.

Mielenkiinnon kohteet

Historia.  Ei mikään todella vanha, vanha, vaan sellainen 1800-luvun lopun,
1900-luvun alun aina tuonne Suomen sotien päättymiseen saakka.
Luen paljon historiaan liittyviä kirjoja, sota-aikaan sijoittuvia etenkin.
Mielelläni vielä naisnäkökulmasta katsottuna.
Myös siihen liittyvät elokuvat kiinnostavat, samoin käyntikohteet ja tarinat niistä.
Viimeksi kyselin jälleen kerran isältäni sukumme vaiheista,
siitä miten ja miksi isämme pappa lähti Hämeestä kohti Itä-Suomea.
Harmittavasti äitini puolen suvusta on vain vähän tietoja,
äidiltäni ei voi enää kysyä dementian takia.
Muutenkin olen sellainen, että yritän aina selvitellä taustoja asioille
ymmärtääkseni niitä paremmin.
Niillä harvoilla reissuilla, joita teemme, haluan myös tutustua historiaan.
Tarinat, etenkin historiaan liittyvät tarinat  kiehtovat.
Mielummin kuuntelen opastusta myös museoissa yms ja tarinoiden kautta asiat jäävät paremmin mieleenikin. Sukuuni liittyvät tarinat kiehtovat. Myös paikkojen, talojen, asuntojen
tarinat tekevät ne eläviksi.
Tarinoitten kautta liittyvät yhteen historia ja nykyaika.
Lintujen seuraaminen lintulaudalla. Tästä on tullut muutamana talvena jo harrastus.
Aamupalan nautin ulos ikkunasta katsoen. Lasken päivittäin montako lintua on parhaimmillaan ruokailemassa.  Aivan kovemmilla talvipakkasilla saattoi olla vain kolme lintua, nyt jo parikymmentä.  Talitiaisten lisäksi närhi, käpytikka, hömötiainen ja sinitiainen.
Punatulkunkin olin eilen näkeväni.
En ole mikään lintuharrastaja, en tunne lintuja äänestä kuten Mies,
tunnistan vain muutaman tavallisemman lajinkin.  Silti niitä on kiva katsella.

Sukutapaaminen

Siskoni miehineen täytti viime tammikuussa 60 vuotta ja sen merkeissä kokoonnuimme nyt heidän kesäsaarelle.  Paikalle pääsi 28/31 lapsuusperheemme jälkeläistä.

Äitini ja isänikin pääsivät käymään iltapäivällä paikalla tai isomummo ja isopappa, kuten suvun nuorimmat heitä nimittävät.

Tulomatkamme alkoi jo aamuvarhaisella ja puolenvälin jälkeen alkoi sataa kovasti.  Vielä  rantaan kokoontuessamme puoliltapäivin sade kasteli vaatteita, mutta iltapäivällä sää parani ja illalla olikin mitä ihanin auringonlasku Pihlajaveden taakse.  Meidän koiranhoitajalle tuli este ja jouduimme ottamaan Koiran mukaan.  Hyvin sekin pärjäsi siellä, vaikka venekuljetus olikin sille pelottavaa.

Siskoni mies haki meidät rannasta isolla veneellä, saikin tehdä useamman reissun, kunnes koko porukka oli päässyt paikalle, vaikka veljenpoikani avovaimoineen saapuikin omalla veneellään.  Siskoni oli tapansa mukaisesti järjestänyt monenlaista ruokaa ja leivonnaista herkutteluun.  Vieraanvaraisuus on siellä aina yltäkylläistä.  Osa porukasta kuten me, jäi vielä yöksikin.  Illalla oli paljuilua, saunomista, vaahtokarkkien paistoa, muurikkalettuja yms.

 Isommat serkut auttoivat pienempiä, nuorimmainen osallistuja oli vasta 8 kuukautta, vanhin 86 vuotta..  Itsellä oli hieman ristiriitainen olo.  Kuulun välttämättömänä tähän sukupolvien ketjuun, mutta jo siellä taka-alalla, nuoret perheineen ovat nyt jo keskiössä ja kivahan sitä touhua oli katsella.  Ne pienet serkukset, jotka ennen sukutapaamisessa leikkivät keskenään, hoitavat nyt lapsiaan ja keskustelivat töistä, opiskeluista ja lastenhoidosta. Me siskon kanssa lähinnä vanhempiemme hoidosta.

Meidän oli tarkoitus lähteä jo aamusta paluumatkalle, Mies Koiran kanssa kotiin ja minä Pojan perheen matkassa alkuviikoksi pikku Prinsessan kaveriksi.  Sisko kuitenkin kertoi, mistä oli saanut edellisiltaiset kanttarellit ja nuoriso innostuikin lähtemään lähimetsään kanttarelleja ja mustikoita poimimaan.  Saalis olikin hyvän kokoinen.

Niitä sitten puhdistivat isommat ja pienemmät.  Siskontyttären 4,5 vuotias poika oli jo aivan ammattilainen ja neuvoi isompiakin.  

Siskoni kertoi säilöneensä mustikoita jo 91 puolenlitran pussia.  Paluumatkalla mietin, että vaikka olen pitänyt itseäni aina äitini kaltaisena, niin kyllä siskoni taitaa olla sitä enemmän.  Hän säilöö ja pakastaa marjoja koko suurperheelleen.  Äitinikin ennen poimi meille mustikat ja puolukat ja itselleen aina vähintään 52 pussia mustikoita, jotta niitä riitti jokaviikkoiseen mustikkasoppaan.

Kaiken kaikkiaan olihan se mukavaa tavata lähisukua ja vaikka äitini ei joka hetki enää kaikkia tunnistakaan, niin ainakin nuoremmille vanhempienikin läsnäolo toi konkreettisesti sitä suvun jatkuvuutta esille.  Kuten myös itsellenikin.  Toivottavasti joskus itse istun isomummona katsomassa jälkipolvien touhua.

Illalla saavuimme Helsinkiin vasta iltakahdeksan jälkeen.  Iltatouhujen jälkeen pikku Prinsessakin nukahti nopeasti.  Myös mummo oli todella väsynyt.  Pelkkä läsnäolokin tapahtumassa väsyttää minua paljon, vaikken edes osannut auttaa siskoani tarjoiluissa.  Onneksi hänellä on tyttärenseä ja miniänsä apuna.  Siskoni mieskin on niin touhukas.   Heillä yhteiselo sujuu jo yli neljänkymmenen vuoden kokemuksella, nuoresta saakka, kun ovat yhdessä kulkeneet.

Iso kiitos siskolle pesueineen tapaamisen järjestämisestä.  Itsekin haaveilen, että jos joskus minäkin vastaavanlaisen järjestäisin, mutta meillä tilat ovat niin pienet, että oman perheenkin majoittaminen yhtäaikaa on aina hankalaa. 

Sorsaemokin vei poikueensa rannasta metsään mustikoista nauttimaan.

Viipuriin vaikka nojatuolimatkalle

Kun en nyt ihan vähään aikaan pääse uudestaan Viipuriin, on tehtävä nojatuolimatkoja.  Kävin kirjastosta erilaisia Viipuri-aiheisia kirjoja.  Mielenkiintoisia esim. Höyrylaivalla Viipuriin on aukeamille koottu kuvapari, joista toinen on vanha postikortti ja vieressä kuva nykyajasta samalta kohtaa.  Siinä on helppo verrata entis- ja nykyaikaa.  Varasin myös Kaari Utrion teoksen Viipurin kaunotar, pääsen lukemaan romaania ja kuvittelemaan sankarittaren liikkeet Viipurissa.

Olen aina viehättynyt entisajoista ja historian kertomuksista.  Ei sieltä ihan kaukaa menneisyydestä, mutta ajoista, kun omat isovanhemmat ovat eläneet.  Ne tuntuvat jotenkin todellisemmilta, kun tietää jonkun, joka on silloin elänyt ja nähnyt ne paikat ja elämisen.  Oman suvun historian tutkiminen on nyt tyssännyt siihen, että pitäisi lähteä tutkimaan maakunta-arkistoja.  Ehkä jossain vaiheessa.  Toivon myös, että paikallinen kansalaisopisto ottaa syksyn ohjelmistoonsa sukututkimuskurssin.  Osallistuisin varmasti.

Osaatko silittää kissaa oikein?

Eikö teitä koskaan ärsytä iltapäivälehtien nettisivuilla olevat;

oletko aina pessyt hampaasi väärin

osaatko laittaa vessapaperin oikein telineeseen

viisi tapaa jolla hurmaat naisen

kestävän parisuhteen kaksi tärkeää asiaa

näitä kolmea kannattaa ostaa suurpaukkauksissa

jne

Pidetäänkö ihmisiä tosiaan niin tyhminä, etteivät he tiedä, että vessapaperit ja paristot kannattaa ostaa suurpaukkauksissa edullisemmin tai että kestävän parisuhteen tärkeät asiat ovat toisen kunnioitus ja huomioiminen.  Eikö nämä asiat ole itsestään selvyyksiä.  Silti tälläisiä listauksia on päivittäin.

Minusta ne ovat ärsyttäviä ja yleensä pyrinkin välttelemään koko sivustoja, mutta joskus tulee illalla vielä uutisotsikot katsottua. 

 Viime päivät olen taas uppoutunut sukututkimukseen.  Olen löytänyt joka päivä jotain uutta liittyen isäni isän suvun historiaan.  Nyt olen siinä pisteessä, että edistyäkseni asiassa, minun pitää haastatella vielä kerran isääni ja sitten päästä käymään kotiseutuni pääkirjaston kotiseutuosastolla ja jos vain mahdollista niin maakunta-arkistossa.  Nyt ne eivät kuitenkaan ole ajankohtaisia, koska ensi viikolla olen menossa Pikku Prinsessan päiväkodin isovanhempien päivään ja samalla useammaksi päiväksi Pojan perheen luo. Sitä ennen on vielä monenlaista touhua.  Ensi viikonloppuna, jos sää vain sallii, teemme Tytön ja Vävyn kanssa pilkkiretken.  Ensi viikon alkupuolella pitää ennen reissua vielä käydä kampaajalla ja mammografiassa, jonne sain kutsun.  Tämän viikkoa vielä nukun pitkiä yöunia, laiskottelen ja puuhailen kotona.

Kuvia kaupunkireissulta

Enpä saanut perjantaina Koiraherraa meille.  Kuopuksen isä on niin ihastunut Koiraherran seuraan, että haluaa pitää sen luonaan.  Onneksi Kuopus lähti käymään meillä, vaikka vain yhdeksi yöksi.  Mukava oli taas Kuopuksen kanssa jutella ja viettää aikaa. Kävisi vaan useammin.  Kaupunkireissulta jäi tämä virkattu "vati" mieleen.  Hintaa tuolla oli yli 15 euroa, kannattaisi siis virkata itse.

Kevään värejä, ehkä jopa pääsiäisen mieleen tuovia, oli tässä kaupan sommitelmassa.  Kiva näitä on katsella kaupungissa käydessä, kun täällä meilläpäin ei isoja tavarataloja ole. 

Eilen käytiin tuolla "varastollamme" ja pengoin muuttolaatikoitani ja löysinkin kirjan, jonka muistin saaneeni joskus 17 vuotiaana vanhemmiltani.  En silloin sitä osannut arvostaa, mutta nyt eilen sen löydettyäni jälleen, menikin siinä ilta sitä tutkiessani.  Nyt olen jo saanut kartoitettua isäni isoisän kotiseudulle muuttoajankohdan.  Tämä tälläinen oman suvun vaiheiden tutkiminen kyllä vie mukanaan. 

Tutkimusmatkalla kirjastossa

Mies sai autoni eilen kuntoon tai ainakin se nyt käynnistyy ja kulkee, joten pääsin tänään käymään kirjastossa ja muutenkin ihmisten ilmoilla.

Löysin remontoidusta kirjastostamme kotiseutuhuoneen, jossa on ei lainattavia materiaaleja.  Harmi vaan, kun omat sukuni eivät ole täältäpäin kotoisin.  Mutta mielenkiintoista luettavaa ja katseltavaa sieltä löysin muutenkin.  Huone on aivan erilainen muuhun kirjastoon verrattuna, arvokas ja hillitty. Tutkin vanhoja tilakirjoja ja valokuvakirjoja.  Haluan tietää enemmän siitä ajasta, kun pappani ja isopappani elivät.  Ymmärtää heitä, jotka jättivät kotiseutunsa ja lähtivät eri puolelle Suomea vapaaehtoisesti hakemaan uutta asuinpaikkaa.  Miksi juuri isopappani ja miksi hän halusi lisäksi muuttaa sukunimensä?  Halusiko uuden elämän ja unohtaa entisen?

Kirja vuodelta 1842, jossa käsittääkseni oli selvitetty  pappilan saamat taksvärkit ja tavarat torppareiltaan.  Lisäksi, että ymmärtäisi sen ajan historiaa, pitää ymmärtää vanhoillista ruotsin kieltä sekä käsinkirjoitettuja dokumentteja, jotka ovat todella vaikealukuisia.

Opeteltavaa siis riittää.  Kun löysin paikallisesta kirjastosta paljon mielenkiintoisia kirjoja kotiseutuun liittyen, mietin, josko minun pitäisi tehdä tutustumismatka oman synnyinseutuni kirjastoon.  Siellä on nettitietojen mukaan myös omat kotiseutukokoelmat, joita pääsee siellä tutkimaan.  Samallahan tulisi taas vierailtua siskon luona. 

Sukututkimuskursseja yritin etsiä lähiseudulta, mutta en ainakaan eilen niitä löytänyt.  Lainasin siksi kirjastosta muutamia kirjoja, joiden avulla pääsen jonkinlaiseen alkuun.

Alkuun pitäisi myös haastatella omia vanhempia siitä, mitä he muistavat omien vanhempiensa kertoneen.  Isäni oli kyllä vasta 20-vuotias, kun pappani kuoli, joten voi olla ettei sen ikäisenä kovin paljoa kuunnellut sukukertomuksia.  Itsekin muistan epämääräisiä asioita sukuni historiasta, mutta harmi, kun ei silloin aikanaan tuntenut niin paljoa kiinnostusta omiin juuriin, että olisi enemmän jututtanut isovanhempia.  Nyt se on jo myöhäistä.

Omilla juurilla

Kuinka mielenkiintoista onkaan tutkia omia sukujuuriaan.  Jo pelkästään netistä löytää paljon tietoa, kun vain tietää millä sanoilla etsiä.  Isoisäni isä, jonka kutsumanimi oli Aaretti, on virallisesti hautakivessä Aret ja nyt löysin tiedon, että on syntymänimeltään Arndt.  Miksiköhän tuo nimi jopa hautakivessä on Aret?  Sukunimeni on niin harvinainen, että tällä hetkellä sitä käyttää 62 henkilöä.  Tuo samainen isoisäni isä vaihtoi sen ainoana kuudesta sisaruksestaan lähtiessään kotipaikalta tänne itäiseen Suomeen.  Sukunimi juontuu juuri tuosta kotipaikasta.  Eipä se entinenkään sukunimi kovin yleinen ole vieläkään, 56 henkilöä on nykyisin sen niminen.  Isäni isän puoleinen suku on melko hyvin kartoitettu, samoin äitini äidin, mutta isän äidin ja etenkin äitini isän suvusta ei ole paljoakaan tietoa.  Isän äidin eli mummoni sukua tiedän jonkin verran ilman sukututkimustakaan, on isoenoja ja pikkuserkkuja, mutta äitini isän suvusta en tiedä edes pappani vanhempia.  Ihmettelin tätä siskolleni, me kun ollaan aina opittu käymään sukulaisten haudoilla ja kumpikaan meistä ei muista, että olisimme käyneet pappani vanhempien haudalla.  Pitää kysellä äidiltä, josko hän vielä muistaisi jotain sukulaisistaan kertoa.  Joitakin isotätejä ja isosedän nimen tiedän, mutten muuta.

Mielenkiintoisia löytöjä tein jo nettitiedoillakin.  Sukuani on taistellut kansalaissodassa sekä punaisten että valkoisten puolella.  Yksi sukulaisistani on kuollut nälkään Tammisaaren vankileirillä 7.8.1918.  Sodassa JP4 taistellut sotamies taas kaatui Äyräpäässä 12.7.1944. 

Kunhan pääsen kirjastossa käymään, niin etsin sukututkimukseen liittyviä kirjoja, joista varmasti löytyy ohjeita tietojen etsintään.  Tälläinen tutkimusmatka vie mennessään.

Suku - sukulaiset

Eilen käytiin siskoni ja hänen miehensä 60-vuotiskahveilla.  Vaikka ajomatkaa oli lähes neljä tuntia suuntaansa, niin oli tosi kiva käydä.  Pitkästä aikaa rauhassa jutella.  Kyllä se vaan niin on, että vaikka siskoa näkee harvemmin, niin silti se sisaruussuhde säilyy vakaana ja on helppo jutella ja ymmärtää toista.  Olen nyt viime aikoina ollut muutenkin kiinnostunut selvittäämään tai selventämään muutamia sukulaissuhteita.  Lapsena ja nuorena sitä puhuteltiin vanhempia naisia tädeiksi ja miehiä sediksi.  Vasta nyt viime vuosina olen oivaltanut Jenny ja Alma tätien olleen oikeasti äitini isän siskoja.  Isänisän sukua on selvitetty ihan kirjaksi asti.  Joskus 1980-luvulla kaukainen Amerikan sukulainen oli teettänyt sukututkimuksen, jonka juuret johti meidänkin isän sukuuun.  Lainasin siskoltani sukukirjan tutkittavakseni.  Mielenkiintoista luettavaa.