Pari päivää sitten vuodatin tunteitani yksinäisyydestäni. Ystävät, kaverit, tuttavat jäivät entiseen kotikaupunkiini ja yhteydet ovat vähitellen hiipuneet. Kiitos monista kommenteista, joista sain ajattelemisen aihetta. Ehkä asia tosiaankin on niin, että syynä ei olekaan pelkästään muuttoni, vaan elämäntilanteiden muuttuminen. Putosinhan pois työelämästä ja siihen liittyvästä rytmistä. Myöskin yhteiset puheenaiheet ja mielenkiinnon kohteet vaihtuvat. Tilanteet muuttuu, elämä jatkuu.
Olen miettinyt myös sitä, että vaikka minua harmittaa työelämästä poisjääminen, niin en välttämättä sitä työtä kaipaa, vaan niitä ihmisiä sen kautta. Työkaverit olivat pitkään niitä, joiden kanssa arki jaettiin. Yhteistyökumppanit ja asiakkaat tulivat hyviksikin tuttaviksi vuosien aikana. Kahvipöytäkeskustelut päivän aiheista tai kunkin elämästä olivat mahtavia. Oman elämäni muutokset tapahtuivat pitkälti viimeisessä työpaikassani ollessa. Työkaverit elivät avioeron ikävät vaiheet, uuden suhteen löytymisen ja lasten kasvamisen kanssani. Näitä juttutuokioita kaipaan.
Onneksi minulla on säilynyt yhteys pariin työkaveriini, joista voin varmaankin puhua ystävinä. Näemme ihan liian harvoin, kerran-pari vuodessa, yhteyttä voisimme ehkä pitää myös viestittämällä sähköpostilla kuulumisia. Heistä kumpikin on kiinni työssä, toisella vielä pienet lapset, toisella opiskelut, joten ajan käyttö heilläkin kortilla. Silti ilahtuisin, jos saisin muutaman rivin silloin tällöin sähköpostiini tai what'upiin. Pitsallekin voisimme taas mennä, kunhan yhteinen aika jossain kohdin löytyisi. Ehkä itsekin voisin olla se aloitteen tekijä.
Ehkä minun todellakin pitää opetella uusia tapoja. Blogituttavia pystyn "moikkaamaan" kommentoimalla ja synnyttämään keskusteluja kirjoituksillani, te olettu uusia kavereitani ja tuttaviani, työkavereitani. Ja sille erityiselle sydänystävälleni, vuosien takaiselle, laitoin tänään sähköpostia. Ehkä saisimme ystävyytemme elvytettyä uudelleen, ehkä ei entiselleen, mutta keski-ikäisten naisten tasolle, uusiin haasteisiin.
Paljon on siis kiinni siitä, miten itse asennoituu elämäänsä, kuten yhdessä kommentissa sanottiin. Ehkä olen ollut liian passiivinen itse, odottanut, että minuun otetaan yhteyttä, ollut syrjään vetäytyvä. Ehkä olenkin sellainen, en halua tyrkyttää itseäni. Mutta voin asennoitua niin, että näen sen kaiken mukavan ympärilläni, ilahdun siitä, että minulla on kuitenkin muutamia ystäviä, vaikka emme näekään ja pidä yhteyttä mitenkään usein. Ja olen myös iloinen läheisistäni. En ole aivan yksin, vaikka välillä siltä tuntuukin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti