Paastoarvo 17

Tänä aamuna luin Iltalehden nettisivuilta uutisen "Tyypin 2 diabetestä ei aina ymmärretä eteneväksi sairaudeksi."   Ja kuinka ollakaan telkkarissa oli tanskalainen ohjelma diabeteksen takia munuaissiirränteen tarvitsevasta vähän yli 40-vuotiaasta naisesta ja hänen perheestään.  Se pisti ajattelemaan asiaa vakavasti.

Kun odotin Kuopusta, minulla todettiin raskausajan diabetes ja sain ennusteen, että 80 % todennäköisyydellä sairastun diabetekseen. En huolestunut siitä, koska olenhan myös lievästi allerginenkin ja siihenkin on sukurasite, mutta eihän sekään ole haitannut.  Kun noin kymmenen vuotta sitten todettiin sokeriarvojen nousu työterveyshuollossa, sekään ei pysäyttänyt, sain parin vuoden tarkkailun jälkeen lääkkeet ja vuosien myötä niitä lisättiin.  Vaivoja ei tuntunut olevan, enkä sisäistänyt riskejä, vaikka luinkin jossain vaiheessa kaiken mahdollisen tyypin kaksi diabeteksestä.  Ihmettelin vain, miten monelle diagnoosi oli ollut shokki ja miten he sitten olivat lisänneet liikuntaa ja laihduttaneet.  Minulle se ei ollut shokki, olihan veljelläni jo diabetes.  Olin monelle puhunutkin siitä, että diabetes on vaivaton sairaus, ottaa vain lääkkeet aamun illoin eikä se muuten vaivaa.  Näin yksinkertaisesti ajattelin. 
Tänä talvena tultiin sitten väistämättä siihen tilanteeseen, että lääkkeet eivät enää riitä, tarvitaan pistoksia.  Sain myös konkreettisen kokemuksen mitä haittaa diabeteksestä on, kun olin sairaalassa keväällä.  Tulehdus jossain päin kehoa voi nostaa veren sokeriarvot huippuunsa.  Jotenkin vähitellen alan ymmärtää, että ei tämä ihan vaivaton sairaus ole.  Vaan todellakin etenevä.  Viime lääkärikäynnin yhteydessä oli jaloissani jo lievää tuntomuutosta.  Jalkoja särkee ja lihaskouristuksia on etenkin iltaisin.  Haavat paranevat huonosti, olen usein uupunut.  Sairaalassa kun sain insuliiniä pistoksina, niin huomasin miten paljon parempi on olla.  Silloin tuo paastoarvokin oli pienempi.  Odottelen edelleenkin Kelan päätöstä lääkkeen erityiskorvattavuudesta, jotta voin mennä apteekkiin hakemaan lääkärin määräämään pistoshoitoon tarvittavat lääkkeet. Insuliiniä se ei vielä ole eli minulle jää vielä yksi mahdollisuus käyttämättä.  Jospa nyt ymmärtäisin, ottaa taudin vakavasti.  Ja jospa pistosten myötä myös oma oloni kohoaisi, olen niin tottunut vähitellen tähän olooni, etten varmaan tajuakaan millaista olisi olla ilman sairauksia.  Odotan Kelan kirjettä ja hoidon tehoamista innolla.