Ihania ja ikäviä juttuja

Tämä viikko alkoi ihanasti.  Kävin lunastamassa Mieheltä saamani lahjakortin

täydelliseen kasvohoitoon ja voin vain sanoa, että se oli ihanaa.

Tunti ja 20 minuttia hemmottelua, levollista, rauhallista nauttimista.

Haluan joululahjaksikin samanlaisen, kiitos!

Tein vielä samana päivän hyvän löydön kirppikseltä.

Neljällä eurolla näin paljon junaradan osia ja mukana vielä Muumipeikko,

Niiskuneiti ja joku poliisihahmo.  Kaikki oli vielä pakattu vaaleanpunaiseen vetolaukkuun.

Todellakin halpa paketti.

Matkustin sitten Tytön perheen luokse pitämään seuraa pikku Prinssille,

jotta Tyttö ja Vävy saivat käsiteltyä terassinsa.

Kävin samalla reissulla tapaamassa kahta entistä työkaveriani.

Vaikka emme olleet nähneet pitkään, pitkään aikaan, niin tuntui, kuin vasta eilen

olisimme olleet höpöttelemässä pitsan äärellä, niin mutkatonta oli taas kohdata.

Nämä kaksi ihmistä ovat parasta mitä entisestä työpaikastani minulle jäi.

Voi, kun saisi vaan aina aikaiseksi järjestää tapaamiset.

Jokaisella on kuitenkin omat kiireensä, mutta onneksi silloin tällöin pääsemme

saman pöydän ääreen.

Pikku Prinssi on pian viisi kuukautta ja kovasti jo yrittää päästä eteenpäin lattialla.

Pienempää kissaa kiinnostaa myös rapisevat lelut.  Pitää vaan varoa, ettei pieni käsi tarraa liian kovasti kissan turkkiin kiinni.

Tällä viikolla sattui myös ikävämpi juttu.

Huomasin yhtenä iltana, että selässäni tuntuu joku kipeä kohta ja pyysin Miestä katsomaan,

mitä siinä on.  Ensin hänkin luuli, että olen kolauttanut selkäni johonkin,

mutta tarkempi katsominen paljastikin punkin kiinnittyneen.

Alkoi punkin oikeaoppinen poistaminen ja netistä tiedon etsiminen.

Jälki on edelleen kosketusarka ja sen paranemista pitää nyt seurata.

 Tiedän, että diabeteksestä johtuen kaikenlaisten "kolhujen" paraneminen on minulla aina hidasta.

Välillä ajatukset lähtevät kulkemaan siihen suuntaan, että mitä kaikkea tästä voi seurata,

välillä taas lohduttaudun sillä, ettei kaikki punkin puremat aiheuta jälkiseurauksia.

Ikävää vain, että ne jälkiseuraukset voivat tulla vasta kuukaudenkin päästä.

Ihmettelimme, mistä olen sen saanut.  Päättelimme, että kun sekä Koira että kissat ovat saaneet punkkikarkotteensa, niin ne voivat kantaa punkin karvoissaan sisälle ja kun punkki ei pysty kiinnittymään niihin, niin vaeltaa sitten esim sohvalla ihmiseen.

Miksei muuten ihmisille ole keksitty tuollaista kiinnittymisen estolääkettä?

Itse en näe onneksi tuonne selkääni, muuten tutkisin sitä kohtaa jatkuvasti.

Epätietoisuus kuitenkin tuntuu, kun ei oikein tiedä pitäisikö sitä mennä näyttämään 

lääkärille, kun ei turhaankaan haluaisi mennä.

Nyt vaan sitten odotellaan.