Syksy

Reissusta kotiin tultuani, pidin muutaman rennomman päivän.

Käytiin Koiran kanssa useasti lähimetsässä lenkillä ja samalla poimin kanervakimppuja.

Nyt niitä on on kahdeksan kimppua kuivamassa liiterin seinustalle ripustetuissa tikapuissa.

Näillä on hyvä koristella sitten terassia, kun kesäkukat pitää yöpakkasten tultua nostaa sisälle.

Parina yönä onkin jo ollut vain pari astetta enää lämmintä.

Pelargoniat ovat vasta yltyneet kukkimaan ja toivonkin, etteivät yöpakkaset vielä saapuisi.

En kuitenkaan jaksa aamuin-illoin näitä siirrellä edestakaisin.

Eilen olikin jo sateinen päivä ja sisälläkin tuli oltua ja palattua taas bloginkin ääreen.

"Koneella" oloa olen tietoisesti yrittänyt vähentää.

Syykuussa yritän muutenkin "keventää" sekä syömisten että talouden suhteen.

Kesäaika tuli oltua liiankin rennosti, herkuteltua ja rahaakin tuntui kuluvan reilummin.

Nyt sitten yritän skarpata molempia.  

 Vuotuinen diabeteshoitajalla käyntikin lähestyy....

Keräsin metsäretkillämme myös mustikanvarpukimpun.

Tästä, kun lehdet tippuu, niin jäljelle jää vielä kauniit varvut.

Pöydällä aiemmin olleet kesäkukat jo rapistuivat ja lähtivät kompostiin.

Äitienpäiväksi saamani ruusu yllätti uudella kukallaan.  Ihana.

Tykkään niin paljon keltaisista kukista.

Viime viikonlopun matkani aikana pihaan oli ilmestynyt pölkkykasa.

Siinä sitä taas riittää yhteistä puuhaa iltaisin,

Mies halkoo halkomakoneella ja minä pinoan.

Talvella sitten taas tarkenee takkatulen ääressä.

Käsijäätelöä ja muuta mukavaa

 Syksyn ensimmäinen matka Helsinkiin pikku Prinsessan seuraksi on nyt takana.

Oli taas tosi mukavaa olla siellä.  Prinsessasta on kehkeytynyt todella hyvä keskustelija.

Hän pohtii asioita ja kyselee, mutta myös tarkkeilee ympäristöään ja kommentoi herkästi.

Mummokin oppii paljon uusia sanoja, kuten käsijäätelö.

Kauppareissulla ei ostettu tötterö- eikä tikkujäätelöä vaan käsijäätelöt eli puffetit.

Pihalta ja poluilta keräsimme pikku Prinsessan kanssa värikkäitä lehtiä, 

laitoimme ne kirjan väliin prässäytymään

ja teimme niistä tauluja; äidille, isälle, Prinsessalle ja mummolle.

Paljon lehtiä jäi vielä käyttämättäkin.

Prinsessaa kyllä arvelutti, kun mummo leikkasi äidin antaman liimapurkin kahtia, 

jotta saatiin viimeisetkin erikeepperit kaivettua. 

 Hän totesi, että äiti kyllä huomaa tuon!

Pojan perhe on käynyt katsomassa uutta asuntoa.

Siellä olisi kuulemma huone, jossa on komeroita, mummollekin, näin pikku Prinsessa tuumasi.

Kysyi sitten vielä illalla, että muutatko sinäkin sitten sinne.

 

Parilla kertaa olemme jo yrittäneet päästä syömään kuuluisaan lähiöpitseriaan, aina täyttä.

Nyt Poika oli tehnyt pöytävarauksen jo pari kuukautta sitten.

Pitsat olivat todella hyviä ja palvelu ystävällistä.

 Kannatti odottaa, onneksi sieltä saa myös take away-pitsoja.

Uusitussa Mäkitorpan leikkipuistossa piti vierailla useasti.   

Ryhmä Hau on vieläkin se ykkösjuttu, vaatteissa ja leluissa.

En ole mitenkään kummoinen ruuanlaittaja.

Tein nyt vasta eka kertaa tzatzikia ihan itse.

Yllättävän hyvää ja maistui falafel-pullien kanssa.

Paluumatka vierähti taas kirjan parissa, tällä kertaa Antti Eskolan Vanhuus.

Jälleen yksi uusi näkökulma tulevaisuuteen.

Kotona odottikin sitten suklainen yllätys.  Olin voittanut Koivikon katveessa blogin

arvonnassa suklaisen paketin. Ihana, kiitos!

Kotona ripustin pikku Prinsessan tekemän taulun työpöytäni viereen.

Niin ja muistin kerätä mummolankin värikkäitä lehtiä syyslomavierailua varten!

Harhakuvia

Tällä kertaa otin matkalukemiseksi junaan kirjastosta pari kirjaa,

toisen meno- ja toisen paluumatkalle.

Menomatkalla luin Laura Honkasalon Pöytä yhdelle -kirjaa.

Nyt syksyn aikana luin jo aiemmin Laura Honkasalon Nuukaillen sekä joskus aiemmin

olen lukenut Eropaperit sekä Tyttökerho -kirjat.

Nuukaillen kirjasta tykkäsin, vaikken kaikkea allekirjoitakaan.

Itse en esimerkiksi ostaisi alusvaatteita kirppikseltä tai käyttäisi kaikkia yrttejä luonnosta,

koska en tunne niitä niin hyvin, että uskaltaisin.

Nyt siis otin lukemiseksi junamatkalle Pöytä yhdelle -kirjan.

Aina ei tule ajatelleeksikaan, kuinka paljon yksinäisyyttä onkaan ja

monenlaista yksinäisyyttä.

Havahduin taas kerran siihen, miten epätodellisen kuvan elämästä monet

blogit ja instatilit antavatkaan, sekä tietenkin lehdet.

Itsekin olen monasti sortunut siihen, että vertaan omaa elämääni muihin

sen perusteella, mitä he netissä kertovat.

Sisustusblogeista saa kuvan, että koti on aina siisti ja tyylitelty.

Elämisen merkkejä ei näy.

Kun sitten katsoo ympärilleen ja näkee Koiran leluja lattialla ja

kissojen karvoja kaikkialla,  Miehen ikuisuusprojekteja pöydällä,

niin suuttuu sotkuista ja purkaa sitä, keneenkäs muuhun kuin Mieheen.

Miksei meillä ole tuota ja tuota, miksi meillä on ahdasta,

miksi asutaan täällä, miksei meillä ole rahaa ostaa mitään, miksi aina jätät tavarat levälleen.
Monet bloggaajat tuntuvat myös olevan todella aktiivisia, aina menossa, paljon ystäviä joiden kanssa touhutaan, käydään tapahtumissa ja järjestetään juhlia.

Sama juttu, kun näkee iloisia, reippaita, hyvin säilyneitä

monia harrastuksia ja matkoja tekeviä eläkeläisiä lehtien palstoilta ja netistä.

Miten heillä onkaan kaikkeen varaa?

Entäs miten ihmeessä he jaksavat?
Millä rahalla he kustantavat kaikki matkat, pääsymaksut ja hoidot itselleen?

Tunnen noita lukiessani itseni niin saamattomaksi ja yksinäiseksikin

sekä vähävaraiseksi.

Silti, kun luin Pöytä yhdelle kirjaa, niin ajattelin, miten onnellinen olenkaan.

Ei minulla ole montaa ystävää tai laajaa tuttavapiiriä,

ei kahvitteluseuraa kaupungissa käydessäni, koska en tunne täältä ketään,

mutta on minulla ihana perhe, puoliso ja muutama ystävä, 

joiden kanssa voin suunnitella tapaamisia jonkin kivan merkeissä muutamia kertoja vuodessa.

Päivittäistä yksinoloakin siedän, keksin tekemistä päiviini.

Eläimistäkin on seuraa.

En edes jaksaisi enää jatkuvaa kanssakäymistä muiden kanssa.

Kunpa tämän muistaisin aina, kun luen liian "siloiteltuja" blogeja,

katselen kuvia instasta. Ei pidä liikaa verrata toisiin,

koskaan ei tiedä mitä siellä kuvien takana oikeasti on.