Havahduin yhtenä päivänä, että olen ollut jo vuoden työkyvyttömyyseläkkeellä, tarkalleen ottaen nyt 13 kuukautta. Alussa oli tosi vaikeaa sopeutua ajatukseen, että työurani loppui tosta vaan. Samoihin aikoihin osunut paikkakunnan vaihdos, sai elämäni tuntumaan vieraalta. Onnekseni olin tullut mummoksi vähän aiemmin ja onneksi on nämä eläimet seurana. Tästä blogikirjoittelusta on tullut myös henkireikä. En kirjoita näitä tekstejä niinkään ajatellen, kuka niitä lukee, vaan saadakseni purkaa ajatuksiani ja tuntevani kuuluvani johonkin yhteisöön vaikkakin virtuaalisesti. Olen siis 13 kuukauden hapuilujen jälkeen alkanut löytää omaa tapaani olla eläkkeellä. Vierailen mahdollisimman usein pikku Prinsessan luona ja kotona ollessani päiviäni rytmittää kotitöiden lisäksi eläinten hoito, käsityöt ja ajatusten purku blogiini. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta ympärilläni ja mahdollisuudesta nukkua pitkään tarvittaessa. Ne, jotka ovat myös kärsineet nukahtamisvaikeuksista, ymmärtävät tämän mahdollisuuden nautinnon.
Vieläkin tunnen itseni jotenkin ulkopuolliseksi tällä paikkakunnalla, enkä ole löytänyt ryhmää, jossa tuntisin itseni hyväksytyksi ja toimimisen mielenkiintoiseksi. En enää jaksa siitä kantaa huolta, vaan olen tyytynyt siihen, että minulla on hyvä perhe ja muutama kauempana oleva ystävä.
Eilen huomasin myös, että on minut jotenkin tälläkin paikkakunnalla noteerattu. Odottelin pakettia, joka yleensä kuljetetaan kotiin. Iltapäivällä Mies laittoi viestiä, että pakettisi tuotiin hänen työpaikalleen. Olivat postissa unohtaneet antaa jakajalle ja sitten joku oli muistanut, että Mieheni työskentelee keskustassa ja paketin voi viedä hänelle. Olen siis löytänyt paikkani, Mieheni vaimona.
