Tipaton ja karkiton

Niin se on sitten tipaton ja karkiton tammikuu takana.  Tipattomuus jatkuu, se ei ole mikään ongelma, koska en muutenkaan voi saunaolutta kummoisempaa ottaa lääkkeitteni takia.  Mutta karkittomuus, se otti välillä tiukoille.  Sitä pystyi kiertämään suklaakekseillä, jäätelöllä sekä muilla herkuilla. Nyt ensimmäinen aarrearkku jo avattu ja ahmittu.  Miten tässä taas näin kävi?  Miten sitä osaisi kunnioittaa itseään, jotta tekisi itselle vain hyvää.  Söisi terveellisesti, liikkuisi ja nukkuisi tarpeeksi. Tiedon puutetta se ei ole, niin monesti olen käynyt ravitsemusterapeutilla, opetellut oikeat ruokailutottumukset, yrittänyt liikkua ja harrastaa, mutta ei.
Joku silti puuttuu, se tärkein, halu tehdä itselle hyvää, halu elää kauemmin.
Jos löytäisi merkityksen elämälleen, ehkä silloin huomaamatta alkaisi elää terveellisemmin ja huomaisi miten paljon parempi on olla.
Silloin varmaan tuo kolmen viikon lääkkeistä syntyvä foliovuorikin pienentyisi.

Matkakuvia

 

Kyllpä sattui Mummolle mielenkiintoinen pysähdyspaikka sukulaisvierailumatkalla.  Oli virkkausta, neulomista ja himmeliä.
Kivoja ideoita.  Tyttö pyysikin tekemään Jopoonsa satulanpäällisen, jotta pakkasella on mukavampi ajella.

Pitkällä matkalla tuli myös neulottua, niin kauan kuin päivänvaloa riitti,  niinpä helmikuun ensimmäinen työ valmistui, toinen siivousliina ystävälle.

Kissa nimeltä Musti

Kyllä kissan nimi voi olla Musti, sanoi silloin 6-vuotias veljentytär.  Eilen kissaemo hoiteli kolmea pentuaan, kun me aikuiset ja 11 lasta juhlimme veljentyttäreni 8-vuotissyntymäpäiviä.  Kutsuttuina oli kaikki kyläkoulun ekaluokkalaiset ja pari muuta kaveria.  Meteli oli melkoinen, tytöt ja pojat leikkivät sulassa sovussa. Kansainvälisyyttäkin mahtuu kymmenenkin lapsen joukkoon.  Kun vanhemmat tulivat hakemaan jälkikasvuaan, oli mukava huomata miten hyvin he tunsivat toisensa.  Kyläkoululla on sopivan pienet luokat ja vanhemmat osallistuvat mielellään koulun toimintaan myös, tuntevat toisensa ja lapset vierailevatkin usein toistensa luona, yhteiskuljetukset hoituvat.

Mutta sitten Mustiin. Lapset kertoivat, että Musti synnytti kuusi pentua, mutta koira tappoi niistä kolme.  Nyt vanhemmat olivat luvanneet, että kaksi poikapentua voi jäädä, mutta emä ja tyttöpentu pitäisi saada jonnekin, muuten ne tapetaan.  Nämä lapset ovat tottuneet maalla asuessaan, että eläimiä syntyy, niitä häviää, niitä myydään ja niitä kuolee.  Joskus niitä jopa syödään.  Itse en haluaisi syödä eläintä, jolla on nimi.  Muutenkin muistelen, että vaikka elinkin lapsuuteni maalla, niin meitä lapsia suojeltiin pahimmilta kohtaloilta.  Pitkään luulin, että kissat tekevät vain yhden pennun.
Kesäporsaaksi otettu sika hävisi joulun alla meidän ollessa koulussa, lehmiä lähti teuraaksi (emme tainneet oikein ymmärtää mitä se tarkoitti) ja eläimiä kuoli joskus luonnollisesti. Auton alle jäänyt koiramme sai pahvilaatikosta arkun ja se haudattiin rantapalstalle ja me lapset laitoimme siihen ristin ja veimme useana kesänä kummulle kukkia. 

Meitä Tytön kanssa kauhistutti Mustin ja hänen tyttöpentunsa Täplän kohtalo.  Olimme  valmiit ottamaan ne mukaamme, huolimatta viiden tunnin ja yhden yöpymisen kotimatkasta.  Mies ei suostunut.
Niinpä me sitten murehdimme paluumatkan ja vielä monta päivää jatkossakin.