Sarana

Mitä yhteistä voisi olla liki kuusikymppisellä itäsuomalaisella mummolla ja kymmenen vuotta nuoremmalla sipoolaiselle kirjailijalla, joka tunnetaan myös monista muista yhteyksistä?

Paljonkin. Itselleni tuo taitekohta, Sarana, korostuu vain kymmenen vuotta myöhemmin.

Viikonlopun junamatkalla luin, tai suorastaan ahmin Katariina Sourin

Sarana -kirjan. Teos, 2018

Olen aiemminkin lukenut hänen kirjoittamiaan teoksiaan ja pitänyt niistä.

Tämä kirja kuitenkin kosketti ajankohtaisuudellaan.

Olen itsekin pohtinut omaa elämääni, valintojani, kärsinyt mielialan vaihteluista,

yrittänyt saada itseäni tiettyyn muottiin.

Saranassa on paljon elämänkerrallista tietoa, asioita valintojen ja tekojen taustalta.

Mielenkiintoista pohdintaa.

Katariina Souri kirjoittaa todella avoimesti alakuloisuudestaan, saamattomuudestaan, alkoholin käytöstään, arkielämästään puolisonsa ja lapsensa kanssa, koiria unohtamatta.

Lisänä on huoli Norjaan viedystä sairaasta isästä ja rajotteista hoitaa isän asioita.

Kirjan kuvituksena on Katariina Sourin maalauksia.

Tuskailin Miehelleni, että miten pystyn kirjoittamaan tämän esittelyn kirjasta.

Mies epäili, että luitko sen.  Tottakai, todella nopeasti, koska kirja vei mukanaan.

Mutta kirja herätti niin paljon ajatuksia ja oivalluksia, 

etten saa niitä järkevään, lyhyeen muotoon. 

Katariin Sourin ajatukset lääkkeettömästä elämästä, sen oikeudesta,

vaihtoehtoisista tavoista hoitaa mielialojen vaihtelua,

olla oma itsensä, ei tiettyyn muottiin ahdettu,

olivat niin uskomattoman tuntuisesti koskettavia, itsellenikin läheisiä,

että on vaikeaa kertoa niistä.

Teidän täytyy lukea kirja ymmärtääksenne.

Arvostelukappale Teos