Harhakuvia

Tällä kertaa otin matkalukemiseksi junaan kirjastosta pari kirjaa,

toisen meno- ja toisen paluumatkalle.

Menomatkalla luin Laura Honkasalon Pöytä yhdelle -kirjaa.

Nyt syksyn aikana luin jo aiemmin Laura Honkasalon Nuukaillen sekä joskus aiemmin

olen lukenut Eropaperit sekä Tyttökerho -kirjat.

Nuukaillen kirjasta tykkäsin, vaikken kaikkea allekirjoitakaan.

Itse en esimerkiksi ostaisi alusvaatteita kirppikseltä tai käyttäisi kaikkia yrttejä luonnosta,

koska en tunne niitä niin hyvin, että uskaltaisin.

Nyt siis otin lukemiseksi junamatkalle Pöytä yhdelle -kirjan.

Aina ei tule ajatelleeksikaan, kuinka paljon yksinäisyyttä onkaan ja

monenlaista yksinäisyyttä.

Havahduin taas kerran siihen, miten epätodellisen kuvan elämästä monet

blogit ja instatilit antavatkaan, sekä tietenkin lehdet.

Itsekin olen monasti sortunut siihen, että vertaan omaa elämääni muihin

sen perusteella, mitä he netissä kertovat.

Sisustusblogeista saa kuvan, että koti on aina siisti ja tyylitelty.

Elämisen merkkejä ei näy.

Kun sitten katsoo ympärilleen ja näkee Koiran leluja lattialla ja

kissojen karvoja kaikkialla,  Miehen ikuisuusprojekteja pöydällä,

niin suuttuu sotkuista ja purkaa sitä, keneenkäs muuhun kuin Mieheen.

Miksei meillä ole tuota ja tuota, miksi meillä on ahdasta,

miksi asutaan täällä, miksei meillä ole rahaa ostaa mitään, miksi aina jätät tavarat levälleen.
Monet bloggaajat tuntuvat myös olevan todella aktiivisia, aina menossa, paljon ystäviä joiden kanssa touhutaan, käydään tapahtumissa ja järjestetään juhlia.

Sama juttu, kun näkee iloisia, reippaita, hyvin säilyneitä

monia harrastuksia ja matkoja tekeviä eläkeläisiä lehtien palstoilta ja netistä.

Miten heillä onkaan kaikkeen varaa?

Entäs miten ihmeessä he jaksavat?
Millä rahalla he kustantavat kaikki matkat, pääsymaksut ja hoidot itselleen?

Tunnen noita lukiessani itseni niin saamattomaksi ja yksinäiseksikin

sekä vähävaraiseksi.

Silti, kun luin Pöytä yhdelle kirjaa, niin ajattelin, miten onnellinen olenkaan.

Ei minulla ole montaa ystävää tai laajaa tuttavapiiriä,

ei kahvitteluseuraa kaupungissa käydessäni, koska en tunne täältä ketään,

mutta on minulla ihana perhe, puoliso ja muutama ystävä, 

joiden kanssa voin suunnitella tapaamisia jonkin kivan merkeissä muutamia kertoja vuodessa.

Päivittäistä yksinoloakin siedän, keksin tekemistä päiviini.

Eläimistäkin on seuraa.

En edes jaksaisi enää jatkuvaa kanssakäymistä muiden kanssa.

Kunpa tämän muistaisin aina, kun luen liian "siloiteltuja" blogeja,

katselen kuvia instasta. Ei pidä liikaa verrata toisiin,

koskaan ei tiedä mitä siellä kuvien takana oikeasti on.