Mistä tunnet sä ystävän?

Jokaisella pitäisi olla joku, jolle kertoa ne syvimmätkin tuntemuksensa.

Minullakin oli ennen.  Ennen oli paljon muutakin, oli paljon tuttuja, kavereita, ystäviä.

Asuin silloin tuolla suuremmassa kaupungissa ja olin terve, työssäkäyvä  ja aktiivinen.

Sitten tuli sairaus ja muutto, teki minut ei-sosiaaliseksi, en jaksanut pitää yhteyttä ja tavata ketään

 ja matkakin oli esteenä.

Vähitellen ne tuttavat, kaverit ja ystävät katosivat jonnekin. 

 "On aina niin kiire.  Asut niin kaukana.  Et ole pitänyt yhteyttä." 

 Syitä löytyy. Ja juuri silloin olisin tarvinnut niitä ystäviä, tuttuja ja kavereita.

"Mistä tunnet sä ystävän Onko oikea sulle hän 

Ajat ankeimmat selvittää Kuka viereesi jää 

Kun on sinulla vaikeaa Ja kun tarvitset auttajaa 

Silloin ystävyys punnitaan Menee muut menojaan 

Siitä tunnet sä ystävän Kun on vierelläs vielä hän 

Turhat tuttavat silloin ois Hävinneet pian pois"

 

Vaikka nykyisin on helpompi pitää yhtyettä sähköisten kanavien kautta kaukanakin asuviin ystäviin, niin silti mikään ei korvaa tapaamisia.  Ei niitä tarvitse usein olla, vaan niin, että tuntuma säilyy.  Minullakin oli (on?) ystävä, joka muutti lähes toiselle puolelle Suomea.  Ei me sen jälkeen useasti vuosien aikana nähty, kerran, pari vuodessa, mutta yhteyttä pidettiin sähköpostilla tiiviisti.  Molemmilla oli elämän vaihe, jolloin sattui ja tapahtui.  Oli hyvä olla joku, jolle uskalsi kertoa ne syvimmätkin ajatukset ja toiveet.  Kun sairastuin, niin alkuaikoina taisin liikaakin rasittaa ystävääni viesteilläni, sitten tuli vaihe, jolloin en itse jaksanut pitää yhteyttä ja hänelle tuli myös tunne, ettei aina jaksa olla se vahvempi.  Väsyi hänkin.  Yhteys väliltämme hiipui.  Voikohan sitä enää saada eheäksi?  Onko aika tehnyt tehtävänsä ja olemme vieraantuneet niin paljon.  Onko elämän tilanteemme nyt liian erilaiset? Koen jotenkin olevani syypää väliemme viilenemiseen, 

enkä siksi uskalla, enkä osaa tehdä asialle mitään.

On ikävää, kun nykyisessä kotikaupungissani kulkiessa ei tule tuttuja vastaan.  Tunnen ihmisiä lähinnä siitä, missä kaupassa tai toimistossa he ovat työssä.  Yhtään tuttavaa ei ole.  Ei ole kavereita, joille laittaa viestiä, että mennäänkö kahville tai syömään ja parannetaan maailmaa siinä sivussa.  Ei ketään, joka pysähtyisi kadulla juttelemaan, kyselemään kuulumisia.  Ei ketään, jolle voisi laittaa viestiä, kun ilouutinen  uudesta Pienokaisesta tuli tietooni.  Sähköpostiin kilahtaa vain tiedotteita ja mainoksia.  Jos poistaisin kaikki uutiskirje-tilaukseni, niin eipä viestejä tarvitsisi odottaa viikkoihin.

Minusta on tullut arka, erakkomainen, varovainen. Yksinäinen. En aina jaksa ottaa itse yhteyttä tai pitää yhteyttä yllä, toiselta puolelta vaadittaisiin ymmärrystä ja kärsivällisyyttä.

Olen siis itse suurin syypää yksinäisyyteeni. 

Voi mennä viikko, etten näe ketään muuta ihmistä kuin Miehen.  Joskus, jos hyvin käy, näen vilaukselta postinjakajan autossaan tai naapurin rouvan selän hakiessani Koiran kanssa postia laatikolta.  

Rajamiesten autoakin näkee nykyään paljon harvemmin.

Kaupungillahan niitä ihmisiä näkisi.  Siellä vain tulee vielä selvemmin tunne, etten kuulu joukkoon.

Eikä kaupungille viitsi aina ajella, kuitenkin 30 km suuntaansa.  Rahaakin siellä aina menisi. 

Välillä mietin, että onko tämä kaikki sen arvoista.  Riittääkö rauha, hiljaisuus ja luonto korvaamaan satunnaiset kohtaamiset tuttujen kanssa tai kaverien kanssa kahvittelut.  

Mies ei ollut koskaan halukas muuttamaan entiseen kotikaupunkiini.  

Muutinko itse liikaa toista ajatellen, olisiko pitänyt ajatella enemmän itseäni?

Olenhan välillä harmitellut sitäkin, että Kuopus asuu nyt isänsä kanssa ja näen häntä aivan liian harvoin, olkoonkin, että hän on jo 20 täyttänyt.

Onneksi vielä on perhe säilynyt ympärilläni.  On ihanat lapset puolisoineen ja pikku Prinsessa ja Pikkuinen tulossa.  On Mies, joka kertoo työstään ja päivän tapahtumista.  On Vävyn vanhemmat, joiden kanssa on kiva käydä silloin tällöin eri paikoissa ja tapahtumissa.  Kiitos siitä kuuluu etenkin Vävyn äidille, joka aktiivisesti pyytää meidätkin mukaan, vaikka välimatkaa meilläkin on lähes 200 km.

Ja onneksi olette te, blogini lukijat, jotka jaksatte lukea näitä vuodatuksiani. Tai enhän minä tiedä jaksatteko, mutta onneksi joku jättää kommenttejakin, josta päätellen muutkin kuin sukulaiset ovat käyneet sivuillani. 

Kiitos teille.  

Mutta kenelle uskallan kertoa ne syvimmätkin ajatukseni ja unelmani?