Pitkä matka kotiin

Minulla ei varmaan ole koskaan ollut yhtä pitkältä tuntuvaa ja surullista kotimatkaa, kun eilen illalla oli.  Itkin koko matkan.  Koiraneidistä luopuminen otti niin koville.  Ehdimme kiintyä toisimme jo todella paljon.  Koiraneitikään ei halunnut lähteä luotani omistajansa luo, vaan kiipesi syliini ja tökki kuonollaan kaulapantaansa joka oli kädessäni.  Halusi, että lähdemme yhdessä pois, takaisin.  Omistajansa piti väkisin ottaa Koiraneiti haltuunsa.  Aamulla oma Koira tuli ihan viereeni ja nuoli minua, aivan kuin Koiraneiti teki aamuisin, Koira halusi omalla tavallaan lohduttaa.
Tiedän että tein oikein, kun näen miten levollisesti Kissa nukkuu sohvan selkänojalla ja tulee kiehnäämään jalkoihini.  Silti luopumisen tuska on suuri.
Mietin myös sitä, miten unelmistani/haaveistani yksi toisensa perään murenee "muiden" takia.  Olen aina tottunut antamaan periksi muille.  Kissakinhan on poikani kissa, joka jäi meille asumaan.  Tänne muuttaminen oli Miehen muuttohaluttomuudesta johtunut ratkaisu.
Myös "aikasemmassa elämässäni" jouduin elämään muiden tahtojen mukaan.  Missähän iässä sitä oppii itsenäiseksi, oman tien kulkijaksi,
päättäväiseksi omien ajatusten toteuttajaksi?