Äiti auta

Voiko pullapala enää ohuempi olla?

Kun on sairas, ei jaksa mitään muuta kuin olla apaattisena muiden ohjailtavana.  Ei jaksa kiinnostua mistään, ei jaksa tehdä mitään. Syö, kun ruoka tuodaan, ojentelee käsiä, kun joku tulee kokeita ottamaan, syö annetut lääkkeet ja nukkuu kaiken väliajan. Kaksi ja puoli päivää meni niin, kuume sahaili ja vaatteet piti vaihtaa välillä kuiviin, kun hikoilutti niin, välillä taas tuotiin lisäpeitettä ettei kylmä olisi niin paljoa värisyttänyt.  Välillä pistettiin sormiin, välillä käsivarteen, välillä mahaan ja tippa toisessa kädessä.  Testien tuloksia tuli pikku hiljaa ja eristys päästiin purkamaan eilisiltana. Lähes heti sen jälkeen tuli verhon taakse toinen potilas, vanhahko nainen, joka oli kaatunut kotonaan ja loukannut itsensä.  Kun oma olotila alkoi oikeiden lääkkeiden avulla kohentua, niin verhon takaa kuuluviin juttuihin kiinnitti huomiota.  Nainen vastaili hyvin reippaasti kysymyksiin, mutta vastaukset eivät aivan olleet totta käytännön kanssa.  Vierailulla kävijöille kertoi sujuvasti pärjäävänsä jo, yksin oli käynyt vessassakin ja voisi jo kotiin lähteä.  Totuus oli, että kaksi hoitajaa teki melkoisen urotyön käyttäessään häntä eilen illalla vessassa ja yöllä nainen huusi ja hakkasi sängyn kaidetta ja repi irti vaippansa ja teki sitten alleen, yökköjen hiljaisesta ja vähän tuskaantuneesta kuiskinnasta päätellen.  Mietin, että pitäisikö vierailijoille kertoa totuus, että älkää missään nimessä tukeko ajatusta kotiin lähdöstä vai luottaako siihen, että hoitohenkilökunta kyllä todellisen asianlaidan kertoo.  Mutta tuli mieleeni, miten minäkin ennen kävin pikaisesti omien vanhempieni luona ja pidin heidän selvitymistään kotona helppona ja äidin tilaa ihan normaalina vanhenemisena.  Mutta sitten kun  vietin joulukuussa aikaa useamman päivän lapsuuskodissani, huomasin, että puheet ja teot eivät pitäneet yhtä.  Liekö sitten vanhuksilla niin polttava halu pysyä omassa kodissa, että muuntelevat totuutta vai eikö he edes itse tiedosta mitä tapahtuu.  Verhon takana oleva potilaskin kertoi lääkärin kierron jälkeen tulleelle miehelle, että lääkäri jo puhui kotiuttamisesta.  Niin lääkäri puhui, mutta minulle, ei hänelle.  Ehkä uusi paikka ja tilanne aiheuttaa sen, etteivät osaa käsitellä kaikkea ympärillä tapahtuvaa.  Mutta jos omien vanhempienne kohdalla teitä epäilyttää vähänkin, ettei kaikki ole kunnossa, niin menkää ja viettäkää heidän kanssaan pari päivää, niin näette miten esim ruuan laitto, pesut ja wc-käynnit todelllisuudessa sujuvat.  Yhden kerran jaksaa aina tsempata, mutta ei useampaa päivää, eikä väsyneenä.
Niin, lääkäri todellakin puhui kotiuttamisesta tai oikeastaan siirtymisestä kotiin sairastamaan, tulehdusarvot olivat puolittuneet ja sokeritkin joten kuten kuosissa.  Aivan varmaa syytä ei osattu sanoa, mutta ainakin pahimmat karsittiin pois ja kun täsmäläääke, joka aloitettiin, alkoi puremaan, niin hoitoa voi jatkaa kotona.  Lääkkeetkin sain mukaan loppukuurin ajaksi.  Tartuntavaaraakaan ei enää ole, joten mitä sitä suotta vuodepaikkaa viemään muilta sairailta.  Kotona saa nukuttuakin paremmin,
pari ensimmäistä yötä nukui kuume- ja lääketokkurassa, mutta viime yö jo todisti, että osastolla olo ei ole rauhallista.  Osastolla on myös pitkäaikaissairaita, joista yksi melko kovaääninen huusi koko sukunsa nimet vuorotellen apuun, mitään hätää hänellä ei ollut, mutta aamukuudesta ilta kahdeksaan, auta huuto kaikui käytävillä ja huoneisiin saakka.  Miten muut potilaat ja henkilökunta sitä jaksavat kuunnella jatkuvasti ja silti olla niin rauhallisia.  "Martta siellä vain huutelee sukulaisiaan apuun, ei hänellä mitään hätää ole".  Vanha ihminen, mutta viimeisenä apuun kutsui aina ÄITIIIIII