Unelmia, onhan niitä

Tilasin eilen netin kautta lisää ompelutarvikkeita, vetoketjuja ja nauhoja.
Kangas- ja lankavarastot olen haalinut töissä ollessani. Tunsin tarvetta selittää uusia ostoksiani ja hävettää kertoakin niistä, koska pitkäaikainen sairaus ja nyt pieni eläke aiheuttaa sen, ettei minulla ole varaa turhiin ostoksiin.  Isäni opetti aikoinaan, että tyttöjenkin pitää tulla toimeen omillaan.  Isäni aikoina, kun yleensä naiset jäivät kotiin ja heillä ei ollut omia tuloja.  Äitinikin piti pientä kanatarhaa ja keräsi marjoja ja kasvatti vihanneksia saadakseen omaa rahaa yhteisen maitotilin lisäksi.  Opin itsenäiseksi, omilla toimeen tulevaksi ja se olikin mahdollista töissä ollessani, ansaitsin jopa lasteni isää paremmin.  Eron jälkeen sinnittelin talossamme taatakseni vielä kotona asuville lapsille turvallisen kodin ja tarvittavat puitteet opiskeluille ja harrastuksille. Se oli minulle kunnia-asia ja ainut ehdoton tapa toimia.  Tavatessani nykyisen Mieheni, olin itsenäinen ja en tarvinnut miestä elättämään itseäni tai lapsiani.  Olimme tasapuoliset suhteessamme.  Nyt on toisin.  Sairastumiseni pienensi tulojani jo sairasloman aikana ja jouduin muuttamaan vaatimattomampaan asuntoon ja luopumaan monista tavaroistani.

Onneksi isommat lapset ovat jo omillaan ja Kuopuskin asuu nyt viimeiset opiskeluvuotensa isänsä luona.
Minut tekee surulliseksi se, etten ole voinut auttaa lapsiani enempää, en ole voinut antaa heille pesämunaa omaan kotiin tai ostaa heille kaikkea mitä he olisivat tarvinneet.  Minua satutti kovasti Poikani sanominen, että hän ei saanut kaikkia uusia pelikoneita ja pelejä niinkuin kaverit aikoinaan.  Enempään en vain pystynyt.
Harmittaa myös se etten voi viettää huoletonta eläkeläiselämää, koska tuloni ei riitä siihen.  Kaikkien mittapuiden mukaan saan kuitenkin sen verran etten saa mitään tukea mistään.  Jokainen  vaateostos ja ostokset harrastuksiin on kuitenkin liikaa.  En osaa pyytää saati vastaanottaa rahaa Mieheltäni.  En halua olla kiitollisuudenvelassa, en halua olla toisen elätettävänä.  Silti on pitänyt nöyrtyä siihen, että Mies maksaa suurimman osan ruoka- ja bensakuluista.  Se sattuu, joka kerta.  Yritän vastapalvelukseksi tehdä enemmän kotitöitä, siivota, tiskata, laittaa ruokaa, jos vain jaksan. En pysty pyytämään rahaa, vaikka mieli tekisi kuinka jotain.  Tunnen suurta syyllisyyttä ostaessani jotain omillanikin, koska tiedän, että loppukuusta rahat ovat vähissä.  Koen, että koska meillä ei ole yhteisiä lapsia, niin Mieheni ei ole velvollinen maksamaan kulujani.  Miksi olisi. En tiedä.
On minullakin haaveita, unelmia, omia pieniä toiveita, en vaan pysty niitä toteuttamaan.  Minut on opetettu tulemaan toimeen omillani ja koen suurta epäonnistumista, kun en siihen pysty.