Koskilla jälleen

Eilen, kun Mies tuli töistä, satoi vettä kaatamalla.  Meillä oli suunnitelmissa käydä illalla koskilla; minä Koiran kanssa lenkkeilee ja Mies kokeilemassa perhokalastusta.  Onneksi sää kuitenkin selkeni ja vaikka märkää olikin, oli mukava parituntinen taas koskimaisemissa.  Viikonlopun tungoksen jälkeen koskilla oli nyt rauhallisempaa.  Vain puolenkymmentä kalastajaa nähtiin.  Koirankin kanssa oli helpompaa liikkua, se kun nykyisin haukkuu kaikkea.

Koiran kanssa käytiin Siikakosken laavupaikalla.  Siellä oli ihan uuden näköinen savustuspönttökin. Savu tuoksui, joten tänäänkin siellä oli joku tulia pitänyt.   Silloin, kun Koira oli vasta meille tullut pieni pentu, oli nämä paikat ensimmäiset, missä käytiin yhdessä.  Paluumatkalla jouduin silloin kantamaan Koiraa, joka väsähti totaalisesti.  Pimeääkin silloin oli ja taskulamppuen varassa tultiin autolle.  Silloin ei ollut tietoa, että näillä seuduin joskus asuttaisiinkin.

Uittopadon kohdalta pääsi ennen siltaa pitkin pieneen saareen, jossa oli  nuotiopaikka.  Nyt Koirakin ihmetteli, että eihän tästä pääse ollenkaan kulkemaan.  Mies kuitenkin meni sitä kautta ja sekös Koiraa harmitti.  Jäi rannalle istumaan ja odottamaan.

Vesi joessa on nyt todella alhaalla ja rantakivikolla pääsee kävelemään.  Minusta noi harmaat kivet ovat jotenkin kauniita, karuja ja kauniita.

Ilta alkoi hämärtää jo puoli yhdeksän maissa ja me lähdimmekin takaisin päin.  Vastaamme tuli vielä kuitenkin pari kalastajaa, jotka yöpyivät asuntoautossa parkkipaikan läheisyydessä.  Rantakivet ovat kyllä todella märkinä liukkaita, joten mitenhän ne  miehet pärjäsivät.  Tuoksusta päätellen, kun olivat nauttineet jotain rohkaisujuomaakin.